perjantai 5. elokuuta 2011

syvämietteistä

en kyllä ymmärrä tätä sisäänkirjautumista. Höh, olisi mukavaa kommentoida muillekin eikä vain yksin nyhjöttää suuressa tyhjyydessä.

*
Eilen oli Työ2 aloituspalaveri.
Katsottiin aikataulut ja ensimmäiset työtehtävät. Pistettiin tarvittavat resurssit tilaukseen. Ideoitiin.
Kyllä kuulkaa sielua hivelee, kun Pomo2 ihan suoraan sanoo, että haluaisin sinut tähän hommaan työpariksi. Jos vain rahoitus järjestyy.
Tulee niin pätevä ja kätevä olo. (vaikka olenkin ihan tämmöinen vain)

No, nyt aloitetaan matalalla profiililla, muutamalla tunnilla kuukaudessa, ja selvitellään tarpeita ja rahoituksia.
Asioilla kun on tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin.

*
Se kyllä on metkaa, että mitä aikuisemmaksi tulee, sitä tyynemmin asioihin suhtautuu. Tai ehkä itseensä. Ei suhtaudu itseensä ihan niin kuolemanvakavasti.
Lakkaa tunkemasta neliskanttista palikkaa pyöreään aukkoon, antaa pikemminkin palikalle aikaa hiotua ja katsoo vasta myöhemmin, mahtuisiko se kuitenkin - vai onko jossain sille omalle palikalle joku muu ihan sopiva paikka.
Asioilla kun on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, eikä se siitä omasta hoputtamisesta muuksi muutu.

Enkä tietenkään tarkoita sitä, että olisin ruvennut lönöttämään sohvalla tumput ojossa odottaen taivallista ilmestystä, joka kertarykäisyllä nykäisisi asiat kohdilleen. Ei tietenkään.
Mutta ei ole maailmanloppu jos plään a) ei toteudukaan. Aina on olemassa b), tai c). Ja niiden koordinaattien mukaan sitten eletään.

Lastenkasvatuksessa tämä asenne ilmiintyy sloganissa "valitse viisaasti taistelusi".
Kun muksut olivat pienempiä, väänsin väliin turhistakin asioista, yhtä uhmaikäisenä kuin naperokin.
Nykyään pyrin jonkinasteiseen järkevyyteen. On asioita, joista esitetään toiveita. Ja asioita joissa asetetaan ukaaseja. (rehellisyyden nimissä on myös toiveita, jotka jossain vaiheessa muuttuvat toiveista ankariksi käskyiksi ja kohta myös toimeenpanovallan alaisiksi: Isoveljen kuontalo on toistuvasti yksi näistä)

*
Huolimatta siitä, että olen ollut verstaalla hommissa jo kai viisi vuotta (?!) olen totaalisen äimistynyt edes pienenpienestä mahdollisuudesta työllistyä. (verstaselämää edelsi pitkähkö ponnistelu uusien veronmaksajien tuottamiseksi tähän maailmaan, ei suinkaan itse pätevöityminen veronmaksajana)

Olenko muka niin aikuinen että käyn töissä?
Osaanko muka jotain? (siis muutakin kuin teeskennellä taitavasti työteliästä)
Onko joku muukin huomannut sen? (tai siis joutunut huijaamakseni)
Sitkeästi minussa istuu näkemys, että työtä saavat vain sellaiset taitavat, jotka tuntevat riittävästi oikeita ihmisiä ja sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. (ehdottomasti tärkeintä on tuntea oikeat ihmiset). Jostain syystä mieleeni ei ole kertaakaan päjähtänyt, että saattaisin itse kuulua kumpaankin ryhmään: tuntea riittävästi ihmisiä ja olla riittävän taitava - ja että vielä sattuisin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Itse asiassa vähintään kerran viikossa odotan, että jostain tulee vaihtoehtoisesti joku opettaja paimentamaan minua takaisin koulunpenkille ("tämä tet-jakso loppui jo!"), ystävällinen valkotakkinen setä ("noniin, palantaanpas sitten takaisin tänne omaan koppiin") tai laumallinen vaippaikäisiä lapsia ("äitiii mullonkakka"). Tai että joku muuten vain paljastaa tämän huijauksen ja hetkessä osoittaa että olen kaikki nämä vuodet vain leikkinyt kotista.

3 kommenttia:

  1. Ihanaa, en ole ajatuksineni yksin. Joku muukin teeskentelee aikuista. JA luulee et muut osaa enemmän. ENtä jos kaikki onkin tällaisia? Ja tällaiset pyörittää maailmaa. hUI!

    VastaaPoista
  2. Niin tämän päivän tuntojani että ihan hätkähdyttää!

    Kuka tällasen huolisi, jonka opinnotkin on viimevuosisadalta ja joka ei opinnoistaan muista enää mitään. Viimevuosisadalta. Oikeaa työkokemusta vain yhdestä paikasta...

    VastaaPoista
  3. Tiitu: älä pelottele! Kyllä muut varmaan on ihan aikuisia kuitenkin jo. Onhan?

    Laura: niinpä. Siksi onkin hämmentävää, kun joku ihan oikeasti uskoo niihin viimevuosituhannen kykyihini!

    -m-

    VastaaPoista