keskiviikko 22. elokuuta 2012

taikinan taju

Mietin illalla suihkussa leipää.
Itse asiassa mietin ruokaa yleensä ja aivan erityisesti aamiaista, sillä luin aivan ihanan kirjan: Anna Lehtosen Aamiainen. Kirja oli letkeästi kirjoitettu ja silti asiallinen, ja heti alkoi tehdä mieli nykertää kaikenlaisia hienoja aamiaisia.
Siis miten ylipäätään on mahdollista, että meillä ei tarjoilla kuohujuomaa aamuisin - en ymmärrä?
Mikä epäkohta muuten ah! niin täydellisessä elämässämme.

*
Enimmäkseen kyllä mietin leipää.
Muistelin niitä kaukaisia päiviä jolloin isot olivat pieniä ja me myös aika paljon nuorempia. Pätkätyötutkijan ja työttömän kotiäidin taloudessa piti opetella yhtä ja toista. Joista leivänleivonta oli säästökeino parhaasta päästä.
Siinä sivussa tulin sitten hemmotelleeksi lapseni pilalle.
"eiksoo äidinleipää?"

Oli jakso jolloin leipäkone huristi meille tuoretta leipää. Kunnes syöjiä oli enemmän kuin leipäkoneella kapasiteettia.
On ollut kausia jolloin taikinaa tehtiin yhdessä, kahdet tai kolmet pienet hikiset nyrkit kulhossa: "mun vuoro siunata!"
Kausia jolloin olen ensin väsyneenä ja hartiavoimin vaivannut ja vääntänyt, sitten vaipunut meditatiiviseen flowhun käsi lämpimän taikinan uumenissa.
Ja on päiviä jolloin leipä tai sämpyläpellillinen tulee tuossa noin, kaiken muun ohessa. Samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin hampaiden pesu tai sängyn petaus.

Mietin lasten kasvua ja sitä, miten moni asia on matkan varrella muuttunut.
Miten paljon enemmän vakautta elämässämme nykyään on: pysyvät työt, säännölliset tulot.
Mietin ohimenevästi taas kerran sitä, onko oma työni valinta vai silkkaa laiskuutta. Päätin että olen downshiftaaja, enkä suinkaan alisuoriutuja.

Mietin että jotain on meidän elämässämme pysynyt samanakin. Se leivänleivonta.

Ja taas kerran mielessäni ihmettelin ja ihastelin sitä esiäitiä, joka on keksinyt että viljasta voi tehdä puuron ja puurosta leivän - niihän sen on täytynyt tapahtua? Ja sitä, joka keksi kohottamisen - ajatelkaa millaisia hiljaisia suuria sankareita!
Ajattelin, että jokapäiväinen leipä kyllä ansaitsee oman hetkensä, ihan joka päivä.

*
Pohdin kyllä myös, että miten paljon aikaisemmin pitäisi aamuisin nousta että saisi aikaan sellaisen kunnon amerikkalaisen pannukakku-muffinsiaamiaisen.
Ja paheksun edelleen kuohujuoman puutetta.
Veikkaan että aamu käynnistyisi paljon iloisemmin kuohulla kuin ilman.

2 kommenttia:

  1. Miten oivallisen lempeää ja ylevää pohdintaa jokapäiväisestä leivästä! Ja leipomisesta - heti alkoi taikinanteko houkuttaa tässäkin kyökissä. Kyllä lämmin leipä tekee hetkeksi vähän paremman ihmisen... :)

    Kiitos muuten kun kiinnitit huomioni kuohujuoman puuttumiseen meidänkin aamiaispöydästä, mikä epäkohta!

    VastaaPoista
  2. Ei siihen pekoni ja pannari aamiaiseen niin kauaa mene... ja se kuoharikin löytyy satunnaisesti aamiaispöydästä sunnuntaisin. Leipä tulee useimmiten leivottua itse täälläkin.

    Ihanaa pohdintaa!

    VastaaPoista