keskiviikkoketutus

natina-aamu, onhan sentään keskiviikko ja perinteisen keskiviikkoketutuksen aika.
Merkillistä.
Illalla nukkumaan mennessäni ajattelin oikein ponnekkaasti että tästä tulee hyvä päivä ja herään hyvällä mielellä ja tilulii. Arvatkaapa vain.
En ole viikkokausiin ollut niin ärtsykärttyisä kuin tänä aamuna.
Kapinoin itseäni vastaan, oikuttelen itselleni. En varmana ole hyvällä tuulella kun kerran käsketään.

Söin aamupalan ja puin ja muuta sentapaista mitä nyt aamuihin kuuluu ja lähdin sitten pyöräilemään verstaalle. Yritin olla oikein säkenöivä ja ajatella että onpa riemullista polkea täällä kylmänkalseassa sumussa ja hetken se itse asiassa toimikin, mutta sitten alkoi taas ottaa päähän.

Minulla on podiin ladattuna muutama äänikirja. Tällä hetkellä kuuntelussa Päivi Kanniston Elämäni nomadina ja sepä alkoi tänä suloisen sumuisena aamuna ottaa kupoliin oikein urakalla.
Että kyllä on kiva elellä maailmalla ja vaellella rahatonna ja kalenteritta sekä kännykättä kun ne kahlitsevat ja aiheuttavat vain ekstratuskaa.
Otti kuuppaan elikkästen pannuun se, että onnellisuus löytyy irrallisuudesta ja vapaudesta ja siihen on mahdollista päästä ainoastaan myymällä kaikki omaisuutensa ja sen jälkeen elelemällä rahattomana yhteiskunnan ulkopuolella.
Voi turnipsi sentään.
Täältä löytyi joku joka on kanssani edes vähän samaa mieltä.
No toisaalta, minulla on tarina vielä vaiheessa, ehkä se tästä.

Semmoista siinä tahkotessani sujuvan joustavasti polkeillessani pohdiskelin, että rapsakkaan ylipirteästä elämänotteestaan huolimatta sekä Onnellisuusprojekti että se Perhon kirja jonka nimen jo mielestäni kadotin, olivat paljon realistisempia. (mietin ohimennen muutama päivä sitten, olisko Onnellisuusprojekti pitänyt suomentaa jollain toisella nimellä. Siinä kirjassa ei oikeastaan ole kyse onnellisuudesta vaan ehkä ennemminkin tyytyväisyydestä, tai iloisuudesta tai jostain semmoisesta happinessista, jotta sana onnellisuus ei oikeastaan tarkoita?)

Elämä voi olla hyvää, vaikka muutokset eivät olekaan radikaaleja irroittautumisia.
Että ihmisen pitää olla kotona itsessään ja omissa puitteissaan.

Ja että ihan oikeasti köyhäily taikka mikälie slowflow on vain varakkaiden etuoikeus. Yhteiskunnan ulkopuolelle hidasta elämää viettämään voivat siirtyä vain ne, joilla ei oikeasti ole rahahuolia. Tai huolta siitä, mihin ja miten palata.
Niin että sorry te kaikki muut, olette tuomitut keski-ikäisten zombien hautuumaalle (kiitos PelleM:lle tästä oivasta määritelmästä, joka aina nostaa verenpaineeni vaarallisen korkeisiin lukemiin).

Oli vielä joku muukin mikä sapetti, mutta varhaisdementia kadotti sen mielestäni jo. Toinen jalka zombihaudassa, ihan selkeästi.

*

Pikkusisko selitti aamulla että ope on ollut 4d-elokuvassa.
Minä, pikkumaisen pahantuulinen kun kerran olin, rupesin urputtamaan ettei semmoista voi olla olemassakaan. Ja Pikkusisko tietysti alkoi inttää vastaan että ei ope valehtele.
Otimme siinä sitten kepeät ulottuvuuden oppitunnit, minkä jälkeen Pikkusisko jotenkin riemukkaan oivaltuneena tunnusteli seiniä ja itseään ja vaikka mitä totaalisen huumaantuneena olemassaolevaisen maailman 3d-efektistä.
Kovasti hän yritti edelleen sitä neljättä deetä tarjota, mutta totesin että rajallinen ymmärryksemme ei sitä nyt vain kykene havaitsemaan, vaikka mikä olisi. Meillä on vaan kolme deetä.