tiistai 12. marraskuuta 2013

kaavakeangst

Vihdoinkin!
Vihdoinkin joku (riittävän nipo ja tunnollinen ja jaksava) vanhempi puuttuu tähän kehvatsun kaavakerumbaan.
Minä aina vaan kotona murisen ja ärisen ja kirskuttelen hampaitani ja riehun yksityisesti näiden koko perheen kokonaisvaltaisten terveyskyselyiden kanssa, mutta vastaan silti ihan liian tunnollisesti ja kiltisti.

Ne kysymykset. Ja vastausvaihtoehdot.

Aivan ylivoimainen suosikkini on Pikkusiskon piparitutkimuksen (PIeniPAinoisten RIskilasten jotakinjotakinjotakin) neuroosit ja vastaavat angstit-kysely: kaivaako lapsenne nenää a)sopivasti, b)liikaa c)liian vähän. Sytytteleekö hän tulipaloja a)sopivasti, b)liikaa c)liian vähän. Onko perheellä yhteisiä harrastuksia, esim. tulipalojen sytyttely a)sopivasti b)liikaa c)liian vähän.
(okei, voi olla ettei siinä ollut tuota viimeistä kysymystä. Voi olla että muistan väärin. Ehkä.)

Että mistä kehvatsusta minä tiedän, mikä on sovelias määrä tulipaloja sytyteltäväksi viiden tai seitsemän vuoden iässä? Entäs tuo nenänkaivuu?
Ei harmainta aavistusta.
Onko ikätasoista?
Mitä tapahtuu jos nenänkaivuuta ja tulipalojen sytyttelyä on liian vähän?
Onko se vanhemman vika?
Seuraako puhuttelu vai päädytäänkö välittömään huostaanottoon?
Saammeko tukkualennusta terapiaryhmissä? Tai edes lapset?

Niissä kaavakkeissa on sivuja tolkuttomia määriä ja jossain vaiheessa menen sekaisin siinä että onko a) liikaa vai liian vähän. Mistä ennemmin tai myöhemmin seuraa se väistämätön tosiasia, että perheemme - lapset mukaanlukien - käyttää sekä alkoholia että huumeita liian vähän. (mikä olisi sovelias määrä yhteisesti käytettäväksi?)
Sitten alan tehdä säälittäviä korjauksia sinne marginaaleihin ja olemme entistä lähempänä kasvatuskeskustelua.

Jonkun lapsen murrosikäkyselyssä kysyttiin että milloin isälle ilmaantuivat ensimmäiset murrosiän merkit. HraH sanoi että en tiedä enkä muista, ei kiinnostakaan.
Kirjoitin sitten siihen pieneen lokeroon että isä ei tiedä eikä häntä kiinnosta.
Sitten terkkari silmäili sen kaavakkeen läpi ja hymisteli tyytyväisenä että onpa teillä asiat niin hienosti ja normaalisti.
Että oliko se sitten oikea vastaus?
Tuliko minulle miinuksia kun muistin ihan päivälleen kaikki murkkuiän merkit?
Olenko ylineuroottinen?

Entä alkoholi?
Mitä siihen kohtaan kuuluu vastata?
Jos vastaa että ei yhtään niin kyllä on valhe se. Jos vastaa että pari kertaa viikossa niin se kuulostaa kyllä aika huolestuttavan paljolta, vaikka sitten ottaisi vain ihan lasillisen ruuan kanssa.

Paitsi että ihan kaikkein eniten inhoan sitä kohtaa että mitä teette yhdessä perheenä?

Jos vastaa että ei mitään, se kuulostaa siltä että emme ole missään tekemisissä keskenämme, vaikka aina nuo nojuvat nurkissa. Mutta emme me toisaalta tee mitään fiksua kuten esim. sienestystä tai taidenäyttelyissäkäyntiä. Höh.
Voiko siihen vastata että lönötetään vetelänä sohvassa?
Puhutaan yleviä? (esim. että otetaan kääpiövaihto-oppilas ja että lapsenlapsen nimi on Pöksytuhnu)

Ja taas terkkari nyökyttelee tietäväisesti ja hymisee.

höh sillekin. 

Entä lapset sitten? Nekin vastaavat aina ihan väärin niihin kysymyksiin joita terkkari kysyy.
Jos se kysyy vaikka että juotko joka aterialla maitoa, ne vastaavat ihan rehellisesti että en ja äiti ei anna.
Niinpä. Mutta ne kaatavat maitoa muroihin ja puuroon ja juovat jälkiruuan kanssa maitoa, ja syövät jogurttia ja juustoa.

Tai sitten se kysyy että syöttekö iltapalaa yhdessä.
No ei.
Mutta syömme aamupalan ja päivällisen.

Höh vielä kerran.

**

ja sitten vielä ps. että arvoisa terveydenhuoltohenkilöstö: kuunnelkaa ihan tarkasti että mitä se potilas tai sen hysteerinen äiti sanoo. Että jos se sanoo että suvussa on tätä äidin isällä ja äidin lukuisilla serkuilla, niin älkää nyt kehvatsussa kirjoittako sinne epikriisiin että isän suvussa runsaasti.
Ja jos se vanhempi sanoo että ensin pelotti mutta ei enää, niin sitten ei saa kirjoittaa papereihin että äiti on hirmu peloissaan.
Kuunnelkaa. Että jos nyt sitten vaivautuu vastaamaan kaavakkeisiin ja tekemään selkoa asioista, niin ottakaa ne selonteot nyt sitten edes tosissaan.

Ja semmoinenkin juttu, että älkää sanoko puhelimessa yhtä ja epikriisissä toista, siitä menee pää sekaisin. Että jos puhelimessa sanoo että kyllä tämä viittaa siihen ja tähän ja tuohon, niin älkää nyt hyvät hyttyset kirjoittako sinne epikriisiin ihan päinvastaista. grrr.
Niin.

*
ja ainiin, ps2.
tähän sopii se kysymys jonka kanssa olen pähkinyt viimeiset nelisentoista vuotta, että miten te - arvon kanssaäidit - tällaisissa virallisissa yhteyksissä viittaatte siihen heeboon, jolla on osuuksia lapsukaiseen?
Minä sanon aina että lasten isä, ja joka kerta se särähtää korvaani - kun nyt kuitenkin ollaan hyvinkin vahvasti kimpassa.
Mutta jos sanon että mies tai puoliso, se kuulostaa ihan yhtä etäiseltä. Joltakulta jolla ei ole mitään tekemistä lapsen kanssa.
Nimeltä puhuminenkin kuulostaa kummalta.
Ja pelkkä isä ei sekään sovi, kun se ei ole minun isäni.
(vilkutus kuitenkin minun ihan omalle isälleni! o/)


3 kommenttia:

  1. Aijai. Meillä ainakin on sytytelty ihan liian vähän tulipaloja. Toisaalta, suvussa on toisenlaisiakin taipumuksia, veli poltti kerran kokonaisen mökin. Se oli ihan liikaa tulipaloja heti yhdellä yrittämällä. Mikä tosiaan olisi sopivasti?

    "Lasteni isä" olisi minusta oikein kaunista tapa puhua puolisosta silloin, kun on kyse lapsiasioista. Mutta kun. Kutsuin tässä taannoin terveydenhoitoihmiselle miestäni "lapsen isäksi". Hoidettuani muutaman viikon sisällä noin tusinan verran erilaisia lasten lääkäri-hammaslääkäri-puheterapeutti-kouluterkkari-verinäyte-puhelinaika-asioita sälytin YHDEN vastaavan asian miehen hoidettavaksi. Pyysin, että varaa itse ajan, että pääsee sinne sitten myös. No, päivää ennen sitä varattua aikaa terveydenhoitoihminen soittaa tietysti minulle ja kertoo, että sairastapauksen takia aika täytyy siirtää. Vastasin (mahdollisesti ehkä kenties hiukan kireällä äänellä), että voisivat itse asiassa soittaa "lapsen isälle", joka on tämän ajankin varannut ja joka on asian luvannut hoitaa. Kuulin puhelimessa, miten toisessa päässä puhunut ihminen kutistui ensin kasaan ja paisui sitten takaisin normaaleihin mittoihinsa tehtyään tulkinnan, että hän nyt vain viattomuuttaan sattui sohaisemaan keskelle riitaisaa avioeroa. Se siitä "lasten isästä" käyttökelpoisena terminä. Eihän sillä tietysti kai ole paljoa väliä, mitä puhelimen päässä oleva terveydenhoitoihminen ajattelee avioliittoni tilasta, mutta tuntuu hassulta heilutella riitaisa ero -lippua, kun oikeasti ollaan ihan sopuisasti naimisissa.

    VastaaPoista
  2. Hei,

    Minä käytän ilmaisua isänsä :)

    Ihanaa tekstiä, kiitos.

    Minna

    VastaaPoista
  3. Flora: jännä juttu, että jotenkin tuohon "lasten isään" liittyy konnotaatio riitaisasta ja kitkerästä erosta. Samasta syystä se särähtää omaan korvaani.

    Minna: olen itsekin käyttänyt tuota ilmaisua, se on toimiva. Silti suustani putkahtaa melkein helpommin tuo "lasten isä"
    Ja kiitos!

    VastaaPoista