Nykyaikaa etsimässä

Kun menee meiltä bussipysäkille, täytyy kulkea pieni pätkä sysipimeää metsäpolkua.

Kuulostaa dramaattiselta ja maaseudulta, mutta oikeasti se on vain pieni ja pikkuisen roskainen lähiömetsäpolku.
Mutta pimeä se on. Ihan hirvittävän kammottavan pimeä siitä kaikkein pimeimmästä kohdastaan, joka samalla sattuu olemaan polun liukkain kohta. Ja kuhmuraisin kohta. Ja kaikin puolin vaarallisin kohta.

Yritin eräänäkin iltana ehdottaa nuorisolle, että kiertäisimme bussipysäkille semmoista valaistumpaa ja käyttäjäystävällisempää reittiä - esim. asfaltoitua tietä - käyttäen, mutta minun tyrmättiin tyystin.
teini: "mikä kännykkä sulla taas onkaan?"
minä: "häh, täh ja mitä"
teini: "siinä on taskulamppu, käytä sitä"
minä: "ovvai? oikeesti? onko tässä taskulamppu? miten se toimii?"
teini: "no höh"
minä: "ai, katos vain!"

Onnistuin tumpuloimaan taskulampun valaistuneeseen tilaan ja saman tien alkoi kännykästä soida Oi suuri ja mahtava neuvostoliitto.
Kyllä kuulkaa yhtä aikaa säikähdin ja ihastuin, että onpa ihan järjettömän hieno kännykän taskulamppu kun valaistuneena musisoi, vaikka biisivalintaa kyllä himppasen verran ihmettelin ja kysyin teiniltä että voiko sen jotenkin muuttaa jossain asetuksissa.

Kotiintullessa en meinannut uskaltaa käyttää taskulamppua uudestaan.
Mutta ei se sitten enää soinutkaan.
Höh ja pöh sille.