sekalaista keskiviikkoillan ratoksi

olin ajatellut mennä uimaan, mutta en jotenkaan saanut lähdetyksi.
Mietin, mikä oikein haraa vastaan.

Kehitin kaikenlaista pientä kotinäperreltävää, joka muka esti lähtemisen.
Sitten tajusin.

Parina viime viikkona hallilla on juuri suunnittelemaani aikaan ollut sellainen muutaman nuoren naisen puhelias porukka.
Viimeksi niiden äänet sinkoilivat pesuhuoneessa niin että silmissäni salamoi. (mekastuksen lisäksi niillä on tapana jäädä porukalla vetämään henkeä altaan päädyssä intervallien välillä, sekin on vähän ärsyttävää. Mutta pahempaa on se kailotus)

Joku aika sitten bussissa joku pikkutenava sai arkisen pikkutenavaraivarin.
Se osui päähäni kuin miekka, ihan fyysisenä tunteena. Meni kallosta läpi koko matkalta.
En ole aiemmin ollut näin ääniherkkä.

Ja toinen on se, että en meinaa millään kestää ihmisiä elintilassani.
Menee ihan hermo jos kaupassa on maitotiskillä muita ihmisiä.
Varsinkin jos tulevat lähettyville seisoskelemaan.

Pitää vissiin ruveta erakoksi.
Tai ruveta kietomaan itseään kuplamuoviin tai jotain.
Etteivät pääse ärsytykset liian liki.

*

Pohdin aamulla pöydässä ääneen some-brändäämistä ja somebrändikoulutusta - pitkä juttu, eikä julkaisukelpoinen, koska se sisältää vaivihkaista vilkuilua, lievää stalkkaamista ja suoranaista ihmisten olanylikurkkimista ja muuta sentapaista tyylitöntä.

Perheen diginatiivi totesi: höh, miten niin pitää brändätä? Sen kun julkaisee vain. Et jos sun brändi on vaiks urheilija.

Minä yritin selittää jotain hataraa somebrändin tausta-arvoista ja julkaisujen suunnittelemisesta ja kohdentamisesta ja mitä sitä kaikkea nyt onkaan, blogi-. vlogi- ja sometuotemuotoilua.




olen brändännyt itseni


Teini siihen: no ei kai siinä nyt mitään kursseja tarvita. Kyl sä nyt sen tajuat, että jos sä haluat näkyä instassa vaikka urheilijana, niin ei sinne mitään kissavideoita silloin laiteta, sitä urheilua vaan.

Se on niin helppoa kun on diginatiivi.
Minä menin ihan että löts, koska olen ajatellut että tietenkin kaikki kelvolliset vaikuttajat käyvät koulutuksia ja tekevät karttoja ja suunnitelmia.
Ettei vain vahingossa mene kissavideoksi koko touhu.

**

viikon varrelta tähän mennessä

koulutus: oli hyvä. Lupauduin heti siihen vapaaehtoistehtävään, jossa en edes ollut alunperin halunnut toimia.

seminaari: oli hyvä. Sain pointsit kahdesta uudesta käsitteestä, jotka kehittelin ihan itse omasta päästä. Toinen niistä on seminaarikateus. Se on se, kun on kongressitilassa, ja kaikkien ovien takana on vielä parempi seminaari kuin oma.

Vielä parempaa oli se, että yksi minun kehitysideani oli päätynyt valtakunnallisen organisaation organisaatiouudistuksen to do -listalle.
Valitettavasti siinä ei lukenut perässä että tämän keksi marikanpolut.
Mutta olin silti ihan että jee!
Sillä tavalla salaa itsekseni tietysti vain.

minä olen että jee! 

18 kommenttia:

  1. Minä huomaan, että kun on muutoinkin heikoilla ja väsynyt ja ja ja, niin toleranssi äänille on hurjan paljon matalampi kuin yleensä.

    Eilen sain sätkyn kun kuopuksen tietokone sanoi pling jonkun ilmoituksen merkiksi. Äh!

    Meillä on kirjaston vieressä nykyään perhekeskus ja joka viikko on parin tunnin lapsiparkki. Ei (kirjasto)ihminen kestä sitä, että vauva huutaa puoli tuntia tai kolme varttia äitinsä perään, ei kestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mä oikein ihmettelen, miksi olen muuttunut niin ääniherkäksi. Kun kuitenkin olen ihan näppärästi suoriutunut kolmen kailottajan kasvattamisesta :)

      Poista
  2. Ehkä sun pitäis muuttaa maalle ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi olla että siellä maalla jotkut tintit riekkuu niin kovalla äänellä ettei tule mistään mitään.

      Poista
  3. Olen huomannut itsessäni vähän (paljon) samoja piirteitä äänien suhteen.
    Erityisesti kaupassa kiukuttelevien lasten väkisin väännetty kovaääninen itku häiritsee. (Kuin myös heidän vanhempiensa kliseiset "Jos et nyt heti lopeta, vien sinut takaisin autolle, etkä ikinä enää pääse mukaan kauppaan"-v astineet, jotka on ihan yhtä tyhjän kanssa, kun lapsikin sen ymmärtää, että moista uhkausta ei nämä vanhemmat ikinä toteuta, vaan sama kuvio toistuu taas seuraavalla kauppareissulla).

    Myös kirjastossa olen alkanut äänipoliisiksi. Ennenvanhaan vielä kirjastossa puhuttiin kuiskaamalla ja kirjastontäditkin hiljaisella äänellä. Nykyään siellä kailotetaan ihan surutta. En ymmärrä. Enkä halua kuunnella hyllyjen väliin "piiloon" menneen, mutta silti ihan normaalilla volyymillä kännykässä jotain henkilökohtaista sairaskertomusta tai eroprosessia läpikäyvän ihmisen puhetta.

    Ja kimeät lasten kirkaisut vedessä (uimahallissa) viiltää korvia. Samoin kuin astioiden kilinä kaikuvassa ruokalassa..

    Että näin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja se piti vielä sanoa, että onneksi ei tarvi yrittääkään somebrändätä itseään, kun ei ole mitään sen sortin uskottaavuustavoitteita.

      Poista
  4. Samaan kallistun kuin Marjaana ja Annukkakin. Ikä, se että om(a) (ien lasten) pikkulapsiaika on ohi ja syksy-väsy-stressi-kaikkise, saa aikaan just ton. Mulla ainakin, näin oon "viisaasti" päätellyt. Ja just samaa ajattelin tossa yks viikonloppu: se ääni ihan viiltää aivoissa, sattuu ihan fyysisesti niin, että tekis mieli a. karjua että olkaa nyt jo jum****ta hiljaa tai b.kaivautua maan alle. Sietokyky on tosi heikoilla!
    Hei jee, olisit voinut olla että jee, ihan isomminkin. Mutta kuva on kiva! Hyvä sinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi, oot varmaan oikeassa: stressi ja väsy vaikuttavat sietokykyyn.
      Ja on kumma, miten vahva fyysinen tunne kiljumisen kuuntelemisesta tulee aivoihin.

      Poista
  5. Mä elän kovien äänten suhteen jatkuvassa helvetissä: tuhannen oppilaan lukiossa niitä kovaäänisiä mimmiporukoita (ja myös poikia) on joka nurkalla, mutta ne on vaan pakko kestää ihan jo työnkin puolesta. Kostan niille puhumalla itse tunneilla niin kovaa, että eturivi aina välillä kuittailee, että "ei tarvi huutaa koko ajan". No, iteppähän aloititte!!

    Ja silläkin uhalla, että kuulostan kärttyiseltä keski-ikäiseltä kääkältä, niin mun mielestä lasten mekastamiseen julkisissa paikoissa pitäisi vanhempien vähän kiinnitää huomiota. En tarkoita, etteikö ääntä saisi lähteä, eikä niille uhma-ikä-kilareille voi kukaan mitään (tosin Annukka oli ihan oikeassa siinä, että silloin se turha uhkailu on ihan järjetöntä). Mutta se, että tenavat saa juosta ja kirkua ympäriinsä ihan holtittomasti, on mun mielestä semmoista käytöstä, mihin pitäisi vähän kiinnittää huomiota. Se kuuluu yleiseen tapakasvatukseen, että otetaan muut huomioon eikä vedetä kauppaa ympäri ihan aadeehoona ja nupit kaakossa. Ja näin olen ajatellut jo 30 vuotta sitten, että ei mene tämä narina keski-iän piikkiin!

    Vau, jos joskus päätyisi valtakunnallisen organisaation organisaatiouudistuksen to do -listalle!! Respect <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsista ja nuorista lähtee ääntä, ja joskus se on rasittavaa.
      Koulumaailmassa varmaan paljon riippuu ympäröivästä tilasta, ja siitä miten kaikuisa tai muuten hankala se on.
      Minua ärsyttävät kahdenlaiset äänet: enemmän sellainen tietynikäisen nuorison pakkopilkuttaminen ja kovaan ääneen itsensä tyhmäksi tekeminen - sille pitäisi voida jotain.
      Ja vähän vähemmän ne uhmakilarit. Joskus ne vain tulevat sellaisella taajuudella, että tukka nousee pystyyn. Ja silmissä viiltelee.

      Poista
  6. Ja nyt mua harmittaa ja nolottaa, kun unohdin onnitella hienosta kehitysideasta ❤️

    VastaaPoista
  7. Joskus metrossa lasten kiljunta tuntuu siltä, kuin päälaki irtoaisi. Ihan kamalaa. Itse opetin omat lapset siihen, ettivät kiljuneet, koska en kertakaikkiaan tykkää siitä äänestä :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. on muuten kumma, miten fyysinen se tunne on; mulla menee silmäkulmaan - ja sinne päälakeen. Kuin menisi joku macheteveitsi päästä läpi :/

      Poista
  8. Mahtava diginatiivi sulla <3

    Teen täällä aaltoja sun hyväksytylle kehitysidealle! Hienoa! Mahtavaa :D

    VastaaPoista
  9. Olen ääni - JA hajuherkkä! Ääniltä voi sentään jotenkin vielä suojautua, mutta ne hajut.

    Tuo insta on kyllä sitten ihan oma maailmansa. Niitä algoritmijuttuja kun joskus opiskelin, totesin että olkoon. Ei ole mikään ihme, että julkaisujani näytetään noin neljälle ihmiselle, koska sorrun kaikkiin instaliehittelyn vastakomponentteihin; en ole tarpeeksi aktiivinen (pelkkä kuva ei mitenkään sitten riitä), en käytä oikeita hakusanoja, julkaisen mitä sattuu, esim. koirista, maisemista, ruuasta, esineistä ja elämästä. Ei niin mitään linjaa. :D Blogin insta on siis mitä on, mutta nyt joudun vähän asiaa jo miettimään, kun tuolle "virmalle" tein omaa somea. Puuh.

    Tsempitys!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oletettavasti firman hommissa pitää jo oikeasti vähän tietää noiita aihetunnisteita ja muitakin.
      Blogilla nyt ei ehkä ole ihan niin väliä :)

      Poista