tämä vuosi on kuulemma uskonnonvapauslain juhlavuosi - laki on säädetty Suomessa sata vuotta sitten.
Lyhykäisyydessään laki on taannut oikeuden kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan, ja harjoittaa tai olla harjoittamatta haluamaansa uskontoa.
Pohdiskelin, olenko koskaan miettinyt tai osannut arvostaa tätä meillä niin itsestäänselvää vapautta.
Tulin siihen tulokseen, että kyllä - olen pohtinut asiaa.
Keväällä 1995 olin kieli- ja työharjoittelussa itärajan takana, murrosvaiheessa jossa eri kirkkokunnat ja uskonnolliset yhteisöt uskalsivat nostaa päätään maanalaisista onkaloistaan ja ihmiset uskalsivat tunnustaa omaa uskoaan.
Olen kuullut siitä, millaista elämä on ilman vapautta - ilman uskonnon-, mielipiteen- ja sananvapautta. Ja vaikka en ehkä tuolloin - parikymppisenä - ole asiaa kovin syvällisesti pohtinut, olen kuitenkin nähnyt ja kuullut, mitä vapauden rajoittaminen tekee yhteisöille ja yksilöille.
Nyt mietin sitä, miten arvokkaita ja merkityksellisiä nuo meidän yhteisömme taustahuminavapaudet ovat.
Meillä on vapaus, oikeus ja mahdollisuus olla jotakin mieltä, tuoda tai olla tuomatta esiin maailmankatsomustamme tai vakaumustamme.
Ihan valtavan paljon pohdin sitä, miten uskonnon- ja sananvapaus jotenkin vääjäämättä kulkevat käsi kädessä, täydentävät toisiaan.
semmoisia yleviä pohdiskelin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti