väliälähdys

 Hyvän viihdekirjallisuuden pitää olla uskottavaa.
Kertomuksen pitää rakentua sellaiselle pohjalle, että asiat noin suunnilleen ja melkein voisivat ihan oikeasti tapahtua.
Tai sitten kirjan pitää olla aivan selkeästi satu.

Tietenkin on ihan selvää että perusviihteessä aika alkumetreillä tietää ketkä kuuluvat yhteen, ja itsestäänselvästi matkan varrella on joku älytön väärinkäsitys joka melkein erkaannuttaa lempiväiset toisistaan.
Mutta tarinan lähtökohdan ja puitteiden pitää olla uskottavia. 
Noin suurinpiirtein mahdollisia.

Joskus hamassa menneisyydessä luin kovasti paljon Danielle Steelen kirjallisuutta vain siksi, että inhosin sitä niin syvästi.
Puolen kirjan verran kerrottiin aina superonnellisesta ja tasapainoisesta avioparista joka oli ollut yhdessä ainakin kaksikymmentä vuotta ja neljä lasta, ja sitten vipsvain! tuleekin ero ja aivan heti samaan syssyyn uusi suhde joka onkin ihan lutussöpöläishöpöläissuloinen. 
Minua ärsytti niissä tarinoissa se, mitenniin onnellinen ja tasapainoinen pariskunta päätyy eroon? Että jos ollaan onnellisia, niin miksi erotaan? Ja jos taas ei olla onnellisia, niin miksi sitten puolen kirjan verran väitetään että on koko maailmankaikkeuden ihanin ihmissuhde? 
tietenkin siksi että muuten ei ole tarinaa kait. silti näiden kertomusten lähtökohta ei ollut uskottava. 

Hamassa nykyhetkessä olen alkanut jos nyt en aivan inhota, niin suhtautua äärettömän syvällä epäluulolla ja kriittisyydellä Jenny Colganin tuotantoon. 

Aivan erityisen paljon en pidä siitä sarjasta missä on majakassa asuvalla perheellä lemmikkinä se lunni vai mikälie lintu.
Siinä ei ole häivääkään uskottavuutta tai sympaattisuutta.
Millainen ihminen haluaa luonnonvaraisen linnun tepastelemaan ja kakkimaan keittiöönsä?
Kiitos ei.
Yhden kirjan verran se oli vinkeä kuriositeetti mutta kolmannessa osassa alkoi siepata ohimoista oikein kunnolla.
Lunni ja lapset kylvyssä.
Lunni ja lapset eväsretkellä.
Joopajoo.

Ja noin yleisesti ottaen en vain pidä niistä muistakaan kertomuksista.

Tuoreimmassa lukemassani kirjassa kaksi sairaanhoitajaa pistetään vaihtamaan töitä ja asuntoja keskenään.
En toki tiedä, miten tiukassa talutusnuorassa brittiläinen sairaanhoitosysteemi pitää työläisiään, mutta jotenkaan ei kuulosta uskottavalta, että ihminen pistetään vaihtamaan työpaikkaa ja samaan syssyyn luovuttamaan oman asuntonsa omaan entiseen työpaikkaan tulevan vaihdokkaan kanssa. 
Ehkä vielä juuri ja juuri voisin uskoa lähtöoletuksen, jos kummallakin osapuolella olisi systeemin omistama työsuhdeasunto.

Ihan tosissaan: ammattiliitto soittaisi minulle vaikka en olekaan brittiläinen sairaanhoitaja että hei, ollaan huomattu että olet pikkuisen stressaantunut. Että meillä olisi sinulle nyt duuni tuolla Rovaniemellä, ja sieltä tulee sietämättömän komea miekkonen sinne länsirannikoille puurtamaan sinun hommeleitasi. Ja ainiin, sanoimmeko jo, että se tyyppi majoittuu sinun sänkyysi?
Minä sitten niiltä istumilta pakkaisin repun ja rinkan mistä se ilmestyi? hyppäisin yöjunaan ja Rovaniemen verstaalle painaltamaan samaa hommelia kuin nytkin ja aamulla menisin porstuaan kuuma kahvimuki kämmenten välissä ja olisin ihan että oooh! revontuli! ooh! tunturi!
Ja se sietämättömän komea kaveri olisi aamulla minun sängyssäni että ooh! Lehtori! 
Juuei.

Jos juttu jatkuisi Daniellesteelemaisesti olisin ensin että oih! suhteemme Lehtorin kanssa on suloisihanainen, mutta ah! Koska sietämättömän komea miekkonen nukkuu nyt sängyssäni, heivaanpa Lehtorin hevokkoon ja lapset myös ja oih! käperryn hänen sulomussukkaisviekkuunsa.

Minulla on kirjastossa vakiasetuksilla uutuusvahti Colganin mutta ei sentään Steelen, olen kasvanut siitä yli rönsyilevälle tuotannolle. Joka kerta kun vahti älähtää, päätän että tätä en varaa enkä lue. Ja sitten varaan ja luen kumminkin.
Ja mikä pahinta, pakotan Lehtorin kuuntelemaan, millaista vapaa-ajan hukkaa on lukea näitä riipustelmia.