minua on pitkin opiskeluitani yritetty houkutella takaisin vanhoihin ympyröihini.
Melko tasaisin väliajoin minuun on oltu yhteydessä joko vanhemmasta työpaikastani - siitä josta lähdin koronakesän kurimuksessa neljä vuotta sitten - tai sitten kokonaan uudesta puljusta.
Samana päivänä kun julkaisin somessa uutisen valmistumisestani, sain taas puhelinsoiton: tuletko meille nyt?
Jollain tavalla olen halunnutkin pitää ovea vähän raollaan. Tiedän että minulla on paljon asiantuntemusta ja osaamista siltä alalta, sellaista mikä ei tule vuodessa eikä kahdessa, vaan viidessätoista, tai vähän yli.
Lokakuu päättyi juhlaan.
Se vanhempi työpaikkani juhlisti 60-vuotista olemassaoloaan, ja tietenkin osallistuin Lehtorin kanssa juhlagaalaan.
Olin osannut odottaa tunteikasta iltaa, kohtaamisia, minulle siitä maailmasta tärkeitä ihmisiä.
Niitä oli vähemmän kuin olin kuvitellut.
En enää sillä tavalla kuulu joukkoon.
Siitä on kuitenkin jo neljä vuotta kun sieltä lähdin. (olin ennen opiskeluja töissä toisessa saman alan puljussa parin vuoden ajan)
Mitä en ollut osannut odottaa sitä vahvaa rauhan ja levollisuuden tunnetta illan päätteeksi.
Jollain tavalla tämä juhla osui juuri oikeaan hetkeen: taitekohtaan jossa itse nyt olen.
Tuo vanha polku on nyt kuljettu.
En koe tarvetta jättää ovea raolleen.
En ole haikea, en nostalginen.
Olen rauhallinen.
Olen suunnattoman ylpeä siitä työstä ja siitä osaamisesta, joka minulla tuosta vanhasta maailmasta on. Niistä asioista joihin olen silloin työssäni vaikuttanut.
Hyvinä päivinä, hyvinä hetkinä siinä työssä sai kokea olevansa suuren äärellä, vaikuttamassa lasten ja perheiden elämään. Vaikka oli siinä paljon rankkaakin, niin kuin kai kaikessa työssä on.
Tässä nykyisessä työssäni on pohjimmiltaan todella paljon samaa: ollaan suuren äärellä, vaikuttamassa isosti lasten ja perheiden elämään.
Ja tässäkin ollaan todella suuren äärellä.
Tulokulma vain on eri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti