tiistai 8. maaliskuuta 2011

positiivista ja ding-ding-ding

olisikohan tänään, tässä hetkessä jotain älyllistä sanottavaa tai kirjoitettavaa?

Viikonloppu tuli ja meni.
Olen antanut oikein urakalla positiivista palautetta: Isoveljen harrastusryhmän vetäjille, Isoveljen koululle, kauhukolmikolle...
kyllä on hyveellinen olo.
Olen oikein treenannut sitä - positiivisen palautteen antamista.
On niin helppoa natista itsekseen tai pistää ikävää viestiä juorumyllyihin pyörimään, mutta ei ollenkaan niin helppoa kehua silloin, kun on kehumisen paikka. Helposti suhtautuu hyvin sujuviin asioihin itsestäänselvyytenä.
Olen päättänyt, että sanon - laitan sähköpostia, kerron puhelimessa - kun on hyvää sanottavaa. Kun lapsi tulee harrastuksestaan hyvällä mielellä, kun opettajat näkevät vaivaa, kun joku toimii hyvin ja rakentavasti.
Siitä tulee itsellekin mukava olo.
(ei sen puoleen, positiivista palautetta on mukava saadakin. Kun taannoisessa työhaastattelussa kehuttiin avoimuuttani, iloisuutta ja rehellisyyttä, oli koko päivän iloinen, avoin ja rehellinen olo. Tai kun luottamuselimen puheenjohtaja tuli vartavasten sanomaan että esille nostamani pointti oli tärkeä ja merkityksellinen - tuli sellainen olo, että ehkä olenkin luottamuksen arvoinen ja pystyn yhteisiin asioihin vähän vaikuttamaankin)

*

Kylpemisreissu meni napakasti: muksuja voi kehuaretostaa siitä, että ovat fiksuja ja isoja ja asiat heidän kanssaan sujuvat.
Puljasimme, söimme hyvin, olimme tyytyväisiä.
Vanhojen hyvien aikojen kunniaksi seisoimme hraHakkaraisen kanssa tuokion lastenaltaan reunalla ja totesimme että näin on hyvä.
Isot lapset ovat kivoja.

*

Taisin keksiä itselleni uuden ammatin.
Minustapa tuleekin isona viulunvirittäjä! Jee!
Epä-absolutistinen korvani väitti kivenkovaan, että Pikkusiskon viulu on epävireinen. Eipä muuta kuin tarkistussoitto omalle pikkusiskolleni. Ja näinhän se oli. Kammottava epävireisyys suorastaan.
Harvoin olen oloani tuntenut yhtä tyhmäksi kuin silloin kun soitin kännykälle viulua kerran toisensa jälkeen ding-ding-ding-dooong.
Veivasin nuppeja ja taas pistin kännykän kuuntelemaan: ding-ding-ding-dooooong.
Lopulta oli sisko langan toisessa päässä tyytyväinen ja minä myös.

Annoin positiivista palautetta itselleni, kun osasin ja vielä enemmän siitä, kun kuulin!
Eivätpä ole hukkaan menneet ne vuodet, jotka olen jakanut huoneeni aloittelevan viulistin kanssa.
ding-ding-ding-ding.

Mutta kyllä vaan oli pöhkö olo, kun siinä puhelimen kanssa puljasin. Että tulepa Eskopetteri kuuntelemaan kuinka viulu soi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti