tiistai 11. lokakuuta 2011

syksyharmaata

oli tämä aamu yhtä rymistystä kriisistä toiseen.
Ensin Pikkusiskolla oli kriisi siitä, että on niin pitkä koulupäivä.
Sitten siitä ettei koskaan ehdi leikkiä tarpeeksi.
Sitten siitä kun hillo valui tyhmästi pitkin puuroa.
Sitten kun tukka oli takussa.
Suurin kaikista kriiseistä vaani meitä kotipihalla: ulkona seikkaili pieni tuntematon kissa. Joka ehkä oli eksynyt emostaan ja nähtävästi paleltuimaisillaan näissä arktisissa olosuhteissa. Ja ilman ruokaa.

Ei auttanut vaikka kuinka vakuutin, että se kissa oli punkero, kirkassilmäinen ja ihmisiin luottavainen ja selvästi vain pienellä aamukävelyllä metsässä, vaikka se onkin arveluttavaa.
Aamun kriisit eskaloituivat koulun pihassa lohduttomaan itkuun.
Kyllä niin oli vaikeaa nakata lapsi sylistään koulunportilla ja juosta bussiin, joka ei suostunut yhtään odottamaan kriisien rauhanomaista laukeamista.
Maailmasta on yhtäkkiä tullut aivan liian suuri pienen ihmisen hallittavaksi.
Olen aivan neuvoton: päivästä toiseen käymme läpi sitä tosiasiaa, että minä ja isänsä emme aio unohtaa häntä mihinkään. Emme kouluun, iltapäiväkerhoon tai harrastuspaikkaan, tai muuallekaan. Ja että yksi vähän pidempi koulupäivä viikossa on vielä ihan laillisuuden rajoissa, vaikka onkin pitkä ja väsyttävä.
Maailma vain on liian suuri.

Minkäköhän trauman tästä vielä lapselleni aiheutan, kun asiaa viidennenkymmenennenmiljoonannen kerran asiaa vatuloituani sanon väsyneenä "kuule, jos me oltais haluttu sut johonkin unohtaa, niin kyllä me oltais jo unohdettu."
Ja miksi ne suuret kriisit iskevät aina suurimmillaan silloin kun itse olen väsynyt, nälkäinen tai kiireissäni? Silloin kun en yhtään hallitse mitään ovelia keskustelumenetelmiä vaan olen ihan tylsä?

Olin aamun päätteeksi niin onneton, että mieleni teki itkeä. Bussiin juostuani iskin läpsyt korvilleni ja yritin vajota aamun uutisiin - mikä ei välttämättä ole yhtään ollenkaan lohduttavaa, mutta ainakin tiedostavaa - niin eikös viereeni istunut joku kovasti sosiaalisella tuulella oleva tätihenkilö, joka olevinaan tunnisti minut jostain ja halusi välttämättä keskustella siitä.
Keskustelimme.
Tulin ainakin vähän paremmalle tuulelle.

*
Kävimme pitkästä aikaa eilen uimassa.
Oli hyvää ja kovasti väsyttävää.
Olivat kyönit nostaneet perhelipun hintaa aika roimasti.

Taidan vajota vielä uudestaan tähän syksynharmaaseen mielialaani.

3 kommenttia:

  1. Voi ahdistus. Kuulostaa niin tutulta. Meillähän tokaluokkalainen lähes koko vime vuoden pelkäs mun katoamista. Etten edes omalla pihalla saanut olla. Tai toisessa huoneessa. Kun siitä on selvitty, on junnu aloittanut hokemisen "haetsä mut täältä, haetko mut kerhosta, haetko, haetko varmasti". JOO!!!
    Mutta tästä kaikesta alhosta pääsee kun aloitat teemaviikon. Kaikki on ihanaa ja kuvattavaa. Ässänä vaan poseeraamaan ja kaikki helpottaa.

    VastaaPoista
  2. ''Ja miksi ne suuret kriisit iskevät aina suurimmillaan silloin kun itse olen väsynyt, nälkäinen tai kiireissäni?''
    Tuossa se salaisuus juuri onkin. Juurin oina siun heikkoina hetkinä sinusta huokuu sitä epävarmuutta, joka heijastuu lapsen mieleen. Hänestä tulee epävarma.
    Aamuina jolloin äiti reipas uhkuu hyvää mieltä ja tarmoa lapsi imee sinusta uskota,toivoa ja rohkeutta- luottamusta.
    Nuo mukelot ovat meitin peili.
    Noin meillä ainakin aina meni,menee varmaan yhä.

    Aina ei ihan jaksa täysillä skarpata,tsemppaaminne on maailman tyhmin sana.
    Syksy tekee ajoittain tehtävänsä.

    Mutta tylyintä on noiden maksujen korottaminen. Murr sille!

    Toivottavasti tämä aamu valkenee parempana.

    VastaaPoista
  3. Pinkki ja Vintti: kiiiiiitos!
    Ikäähän tuo ahistus pienellä varmaan liittyy, ja siihen että äiti ei ole herkeämättä valvomassa ja ajatukset kiitävät muualla.

    Aurinko paistaa!

    VastaaPoista