säpsyjä

Olen ruvennut saamaan siivoussäpsyjä.

Kaikki alkoi imurista. Vanha imuri hajosi ihan vähän. HraHakkarainen, joka on pääasiallinen imurivastuullisemme, tuli siihen tulokseen, että hän tarvitsee uuden imurin.
Ja sitten hän osti meille daisarit. Tai siis sellaisen järkyttävän avaruusteknillisen aparaatin, jonka kyljestä näkee sekä koneiston että kaikki asumuksesta haalitut pölyt yhdellä silmäyksellä. Kaupan päälle sai ainakin viisitoista erilaista suulaketta. (toivottavasti se imuri ei ollut minun joululahjani, pliis-pliis-pliis!)Kyllä on hieno.
Jostain täysin käsittämättömästä syystä tulin siihen tulokseen jo että juuri eilen illalla minun pitää testata ihan kaikki ne suulakkeet.
Sen sijaan että olisin imuroitsenut normaalit seitsemän sekuntia yhdellä suulakkeella, nuohosinkin nurkkia ensin yhdellä ja sitten toisella ja lopulta varmuuden vuoksi vielä kolmannellakin suulakkeella. Siis niitä nurkkia, joihin pääsin. Lapset linnoittautuivat komeroihinsa ja pönkkäsivät ovet kiinni jollain keinoin, eivätkä päästäneet minua sisään.

No sitten iski ahd. ja angst. kun kumosin sitä ryönäsäiliötä roskikseen.
Kyllä olikin kuonaista katsottavaa.
Seuraavassa hetkessä istuinkin ahterillani ja hinkkasin puhtaaksi roskavaunun kiskojen alapintoja hammasharjalla.

Sitten olinkin jo huolestuttavissa määrin suorastaan siivousvimmainen (pitää mitä pikimmin varata lääkäriaika!). Mutta sen sijaan, että olisin käyttänyt kaksikymmentä minuuttia eteisen vaatenaulakon järjestämiseen tai johonkin muuhun sellaiseen, johon kotiimme tulevat väistämättä törmäävät, käytinkin arvokasta lukuaikaani etsimällä riittävän käyrää keppiä, juuriharjaa, roudarinteippiä ja periskooppia että voisin jynsseröidä pölyt pesutornin takaa. (en tietenkään voinut odottaa, että kotona olisi mies siirtelemässä sitä tornia.).

Nyt mietinkin jo seuraavaa kohdetta, jonka kimppuun voin hyökätä joko rakkaan hammasharjani tahi vaihtoehtoisesti daisarin hienojen suulakkeiden kanssa.
Mutta yhtään en mieti kirjahyllyä, joka yhäti on aakkostamatta aiheittaisvalööriseen järjestykseen.
Että kyllä on siistiä meillä kaikissa piilopaikoissa.
Ollaan salasiistejä me.

*

Ne pahuksen piparitkin onnistuivat vain mitenkuten.
Taikina oli vaivalloinen mutta jotenkuten vielä kaulittavissa.
Leipomukset levisivät paistettaessa (selvästi liian vähän jauhoja) ja kypsyivät oudossa tahdissa - raakileista suoraan palaneiksi, vaikka vahdin vieressä.
Kriittinen massa oli sitä mieltä, että "näähän ihan sulaa suussa, nää on tosi hyviä, ihan kuin mamman kaurakakkuja" - mikä on kutakuinkin suurin kunnianosoitus, mitä millekään leipomukselle voidaan suoda (ja kertoo vain ja ainoastaan siitä, että leipomuksessa on runsaasti voita ja sen lisäksi vielä vähän voita ja voita sekä sitten vielä aimo annos sokeria).
Haittapuolena saamassani arviossa ilman muuta on se, että yritin tehdä maustepiparkakkuja, enkä suinkaan kaurapikkuleipiä.
Mutta otan (harvinaiset) kehut nöyränä vastaan.

*

Kaiken muun hyvän lisäksi olen ilmeisesti kehittelemässä astmaa tai jotain muuta vaivaa, sillä en kykene olemaan samassa tilassa kynttilöiden(kään) kanssa. Alkaa ahistaa.

Lupaavalta vaikuttaa joulumme: istumme aattoiltaa pesutornin takana taskulampun valossa ilman lahjoja  imeskelemässä valepipareita.


*

Tänään lähikoulun joulujuhla.