hyvästi pastakeittiö

edit: lisätty kuvia

selitys kaikelle sille, joka on viime päivinä mieltä kaihertanut, vaivannut ja aiheuttanut siivoussäpsyjä ja yleistä tiluliitä.


Tapahtuipa kerran tosielämässä, maaliskuun puolivälissä
Oli perjantai-ilta.
Juttelimme hraH:n kanssa niitänäitä, puolihuolimattomasti. Sillälailla kun jutellaan kun on rento olo ja mukava olla.
HraH katsoi pitkästi silmiin ja sanoi ihan rauhallisesti: "Mä olen ajatellut, että jos me muutettaisiin."
Sitten se kaivoi netistä auki asuntoesittelyt, läväytti kuvat eteen ja sanoi, että vähän tämmöistä tässä olen katsellut, mitäs tykkäät. (en tykännyt)

HraH, joka pystyy aivan helposti vähintään kolme vuotta miettimään sitä, tarvitaanko eteiseen uusi matto ("Enpä tiedä. Ei oikeastaan tarvita kun kissat kumminkin oksentavat ja lapset likastavat. Jos nyt kuitekin vielä vähän mietitään."), oli yhtäkkiä kuin pyörremyrsky yhdistettynä puhuriin, trombiin ja tsunamiin.
Tuona merkillisenä maaliskuisena perjantai-iltana nostettiin kissa pöydälle, samana sunnuntaina mentiin ensimmäisiin näyttöihin, torstaina jo tehtiin pastakeittiöstä toimeksianto.
HraH, jonka mielestä tällä kerralla harkitaan ja pyydetään tarjouksia ja ollaan aikuisia, oli se joka teki päätöksen ensimmäisen välittäjän käyttämisestä.
Pääsääntöisesti siitä syystä että minä en pystynyt enää mitään muuta kuin haukkomaan henkeäni.

Alle viikossa olimme käyneet jo kahdessa pankissa, noin viidessätoista näytössä ja tehneet yhden tarjouksen (hylsy tuli).
Vajaassa kahdessa viikossa kartano on raivattu kaikesta turhasta, kellari muuttokunnossa ja ikkunat pesty.
Ei ole kulunut kunnolla kolmeakaan viikkoa, kun nyt - pääsiäisen jälkeen - on ensimmäinen esittelykerta. Meidän pastakeittiöstä ja kartanosta.

Ihan koko ajan minä olen ajatellut että me yhdessä vanhenemme tässä kartanossamme.
Että hiukset harmaantuvat, käymme vähän lomailemassa, säästämme ja syömme, ja lapsenlapset (Vera, Chuck & Dave) tulevat toisinaan visiitille kotikartanoon.
Että jos me vielä vähän tiivistämme ja järjestelemme, niin kyllähän me mahdumme. Hyvinkin vielä. Mihinkäs sitä ihminen omasta kodistaan ja paratiisiksi muutamme majammekin, palatsi jos on varattu muille.

Niin tulee pastakeittiötä ikävä ja kohta ollaan sitä paitsi kodittomiakin.
Enkä yhtään tiedä, missä me vanhenemme.
Mihin nurkkaan parkkeeraamme rollaattorimme rinnakkain?

Vähän on konseptit hakusessa.

**
Tervetuloa pikavisiitille kartanoomme!
En tiedä mitä hyviä tapoja rikon, kun liitän tänne nämä välittäjähenkilön ottamat kuvat. Mutta ovathan ne joka tapauksessa julkisuudessa... ja kohteena meidän oma kartano(*)

Kartanon hermokeskus: Pastakeittiö
huomaa väliaikainen kahvinkeitin: en vaan saa hankittua uutta ja ehompaa!

Yhteinen olotila; näkymättömiin jää meidän nukkumasoppemme ja työtilamme
huomaa taiteellisesti aseteltu omatekemä torkkupeitto. Olen niin ylpeä siitä!

Prinsessahuone (aka läävä /kimulikomero) - tosin varsin poikkeuksellisessa kuosissa
tila oli jaettu kahteen "huoneeseen" hyllyillä, kimulit kärsivät nykyisestä seinättömyydestä huomattavasti! Jakolinjan voi havaita julisteita tarkastelemalla...

Isoveljen rakas komero - näkymättömiin jäävän seinän peittää kokonaan lattiasta kattoon ylettyvä kirjahylly.
Perheen sisäisen sopimuksen mukaan yhteinen iso kirjahylly on vuokra, jonka joutuu maksamaan se ainoa, jolla on ihan kokonaan oma huone.
Se takaa kaikille perheenjäsenille rajoittamattoman oikeuden pölähtää huoneeseen milloin vain etsimään jotain kirjaa.


(*) kartano - paljastan sen nyt ja tässä = kerrostalokolmio aikakaudelleen tyypillisessä elementtitalossa. Olemme asuttaneet kartanoa kahdeksan vuotta, lähes päivälleen. Ostimme ensimmäisen oman yhteisen kotimme Pikkusiskon syntymän jälkeisessä kriisipöhelössä kahdessa näytössä käytyämme sillä vaatimattomalla rahamäärällä, jonka pankki suostui myöntämään pätkätyötutkijalle ja työttömälle kotiäidille. En ollut edes paikalla kaupantekijäisissä, olin keskolassa hoivaamassa pienintä.
Pikkusisko kastettiin uudessa kodissa pääsiäisenä kahdeksan vuotta sitten.
Miten pitkän matkan olemmekaan kulkeneet näinä vuosina!

10 kommenttia:

  1. Oh hoh mikä toiminnan mies.

    Meillä olisi oikeasti lisätilalle tarvetta. Mutta ei kykyä hankkia sitä. Taloudellisen epävarmuuden takia ei voisi juurikaan lainamäärää kasvattaa. Se tarkottaisi remonttikohdetta tai sitten monesta asiasta luopumista. Niinpä yritämme vaan mahtua. Mies ei ainakaan tule omatoimisesti tekemään asialle mitään. voiko HraH vuokrata? :)

    VastaaPoista
  2. Jännittävää! Toisten muutot ovat ihania ja mielenkiintoisia (omat muutot ovat minulle silkkaa painajaista.) Hyvä siitä tulee!

    Nythän pääsette eroon naapurista joka bilettää :)

    VastaaPoista
  3. Haa!
    Tampere voisi olla kiva paikka vanheta? Onko paikkakunnan pakko olla sama,kuin mitä nyt?

    Lämpimästi onnittelen usuista,muutoksen tuulista.
    Rakastan muuttamista, ja uskon,että se on aina suuri muutos- ihan vaikka mihin.

    Kuinka iloiseksi tämä minut tekevi.

    Iloa,Marika- ja valoa.
    Ja uuden pastakeittiön suunnitteluun!

    VastaaPoista
  4. Vautsi vau! Kertakaikkisen upeaa ja jännittävää (seurata siis täältä ruudun takaa). Mä en malta odottaa niitä mahtavia sisustusaiheisia postauksia, puhumattakaan erilaisista kynttiläasetelmista ja vanhoista ikkunanpokista, jotka luonnollisesti tuunaat ruokasalin seinää koristamaan. :D

    Olen samaa mieltä kuin vinttikin, muutto on minullekin ollut aina positiivinen, eteenpäin vievä kokemus. Toivottavasti teillekin!

    VastaaPoista
  5. kiitos kaikille - tsemppiä tarvitaan!

    RvaK: meillä ihan oikeasti tarvitaan tilaa lisää - viisi henkilöä, kotina kerrostalokolmio. Ja samoissa aiheissa puntaroimme: remppakohde halvalla vaiko valmiimpi paketti isommalla rahalla? Vaikeita ja pelottavia päätöksiä, mutta tilantarve on jo niin valtava.

    Mirka: ...tällä hetkellä kiikarissa paikka, jonne voisin rakennuttaa pastakeittiö-replikan :)! Mutta kynttiläasetelmia vähän epäilen. Ja ikkunanpokat tuunattuina lupaan tilata Sofiannilta, hän tekee ne kuitenkin paremmin. :D

    Vintti: Vaikka jonkun äänestyksen mukaan Tampere onkin Suomen paras paikka, niin epäilen silti vähän...
    Puolison työ (tai lähinnä työyhteisö/viiteryhmä: se on kuulemma Suomen paras) taitaa olla se, joka pitää meidät kiinni tässä maankolkassa. Ja tietysti myös nuo läheiset ikäihmiset ympärillämme, heistä kannamme vastuuta.

    Muutto on mukavaa - vaikka stressaavaa. Laskin juuri, että nämä (tänään lähes päivälleen) kahdeksan vuotta ovat pisin aika, jonka olen yhden asunnon seiniä katsellut. Ehkä on jo aikakin?

    VastaaPoista
  6. Kiitos kuvista! Teillä on niin kodikasta :)

    VastaaPoista
  7. Muutot on ihania ja kamalia! Mutta kuten Mirka sanoi, ihana täällä teidän muuttoa seurata :)
    Kiva kotio teillä kuvista päätellen on. Kirjahyllyä katsoin suurella rakkaudella.

    MUTTA miten te olette kyenneet asumaan kolmiossa kahdeksan vuotta? Olette spesiaalihienojaihmisiä. Ainakin viisaita. Pääsishän sitä tosi paljon halvemmalla jos asuis pienemmin kun oikeasti niinkin voi asua.
    Tää tilanhimo on hulluutta. Nimittäin.
    Onnea myyntiin ja ostoon!

    pinkki

    VastaaPoista
  8. pinkki: me mahdutaan ihan hyvin. Nämä tilat ovat riittävän muunneltavia.

    Ensin meillä oli nelikymmensenttinen vauva ja viisi- ja kolmivuotiaat: kyllähän sellainen porukka mahtuu vielä pienempäänkin tilaan.
    Muksujen kasvaessa ollaan vaan järjestelty huoneita uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

    Mahduttaisiinhan me varmaan vieläkin, mutta ehkä noin yleisen rauhan kannalta on parempi, että naperoilla on omat mökötysmökkinsä jokaisella :)

    VastaaPoista