muisteloita

kimulikomero paketissa. Keittiö melkein. Vaatteet melkein.
Suurin vastus tällä hetkellä Isoveljen komerossa: ison kirjahyllyn purkamista järkevällä tavalla ei vain saada alkuun. Plään 1 oli tyhjätä hylly, pystyttää se heti Lintukotoon ja roudata kirjat suoraan paikoilleen hyllyyn.
Ensin piti vain maalata ja tehdä lattia ja laittaa sähköt ja listat. Muuten hyvä mutta sähkömies.
Yritämme keksiä toimivan kakkossuunnitelman. Kirjoja on skviljoona.

*
Muutossa pottumaisinta on se, että on pakko koskea ihan kaikkiin tavaroihin, joita kotiin on kertynyt. On pakko ottaa ihan jokainen esine käteen ja katsoa sitä ja päättää mitä sille tehdään.
Väistämättä tulee tehneeksi kaikenlaisia arvioita elämästään ja elämänkulustaan.

Kuluneet kahdeksan vuotta ovat olleet seestymisen ja kasvun aikaa.

Löysin pakatessa valokuvan meidän ensimmäisestä lapsiperheolohuoneesta. Sekalaista tuttavilta haalittua huonekalustoa, kaksi vaippaikäistä punaposkista naperoa, pyykkejä kuivumassa, paperikasoja, leluja, vanhanmallinen pöytätietokone (486!).

Muistin hajanaiset keväiset yöt Isosiskon vauvavuodelta. Hän ei nukkunut. Muistan aamuhämärissä pukeneeni vauvan, vaunuihin ja parvekkeelle. Raikas kevätyö tainnutti vauvan, minä nukuin viluissani olkkarin sohvalla väsyksiinajetun unta.

Muistin ne yöt, jolloin vauvaikäinen Isoveli ei nukkunut. Miten vuoroaamuin heräsimme neljältä leikkimään, unentokkuriaisina. Kuuden jälkeen oli vuoronvaihto. Vauva - tai taapero - jaksoi leikkiä aamukymmeneen.
Muistin sen hetken kun toimme Isoveljen ensimmäisen kerran kotiin. Hänellä oli oranssi collegeasu, huolella sairaalakassiin valittu ja pakattu. Laskimme makuupussiin pakatun nukkuvan käärön (varmaan ainoa kerta kun hän nukkui autossa!) olkkarin sohvalle, nurkissa vaani merkillinen tunnelma. Miten peruuttamattomasti kaikki oli muuttunut.

Vanhoja kuvia selatessani minun kävi vähän sääli itseäni - taputtaisin itseäni lempeästi olkapäälle jos voisin, sanoisin että usko pois tyttö, kyllä sinä osaat ja pärjäät.

Kahdeksan vuotta sitten - kun muutimme kartanoon - Pikkusisko oli vastasyntynyt. Ensimmäisen yön nukuimme nykyisen kimulikomeron lattialla koko perhe. Pikkusisko vaunukopassa, me muut patjoilla mitenkuten.
Jääkaapin oveen kiinnitettiin lista kaikista niistä tipoista ja lillingeistä joita Pikkusiskon maitoon piti sekoittaa. Keittelin pullosoppaa päivät läpeensä. Vuorokaudessa oli yksi tipaton ruokailu: öisin harjoittelimme yhdessä lussuttelua. Olimme kumpikin helpottuneita kun se joskus syksyllä loppui, ei hän - pullolapsi - koskaan kunnolla rinnalle oppinut. Minä tunsin itseni kotikemistiksi kalkkien, fosforin ja rautatippojen kanssa. Kymmenen tippaa tuota ja kaksitoista tätä. Rautapuklu värjäsi kaiken ruosteenväriseksi.
Koko pitkän kevään, kesän ja talven Pikkusisko eli omassa kuplassaan. Kun perhe-elämä kävi hänen hermostolleen ylivoimaiseksi, hänet pantiin vaunuihin keskelle eteistä nukkumaan. Siinä oli sopivasti tohinaa ympärillä. Talventaitteessa isot tulivat vuoronperään kantelemaan: "äiti, Pikkusisko istuu kielletyssä asennossa, tule korjaamaan!"

Muistan väsymyksen.
Läpi kaiken lyövän väsymyksen ja avuttomuuden, jonka syövereihin olen joka kerta kadonnut. Vuodeksi, kahdeksi.

Jossain vaiheessa, tämän kahdeksan kartanovuoden aikana on tapahtunut jotain ihmeellistä.
Minusta on tullut aikuinen. Meistä on tullut aikuisia.
Olemme kasvaneet ja kurottautuneet yhdessä kohti.
Se on mukava tunne.

Tyhjensin keittiön kaappeja ja ajattelin että kohta Joku Muu säilyttää ruokiaan minun kaapissani.
Kantaa minun jääkaappiini ihan väärää remppakaljaa. Tunkee ruokakaapin täyteen astioita ja laittaa astiakaappiin vääränmerkkistä kahvia. Käy minun suihkussani ja hipsuttelee minun olohuoneessani.
Höh ja pöh sille!

5 kommenttia:

  1. Sata pahvilaatikollista empatiaa täältä tuon pakkaamisen takia, se on kamalaa! En osaa päättää kummasta pidän vähemmän, pakkaamisesta vai purkamisesta. Riippuu siitä onko tavaroille riittävästi tilaa.

    Asunnon hyvästely on aina jännä vaihe. Kaikki ne muistot, ilot ja surut. Millaisesta tilanteesta tähän kotiin tultiin, millaisia ja missä vaiheessa elämää oltiin. Ja mitä lähtö tuo nyt tullessaan? Kasvun varsinkin huomaa, merkinnöistä ovenpielissä ja muutoksesta omassa mielessä. Se on hienoa! Iloa tähän vaiheeseen!

    VastaaPoista
  2. Muutossa on yhtaikaa suurta onnellisuutta ja ylenpalttista kaihoa.
    Paljon onnen kyyneleitäkin, mielestäni.
    Usein.

    Hassua.

    Jaksamista kaiken tunnekuohun läpikämiseen.
    pakkaamisesta ja purkamisesta nyt puhumattakaan.

    Nakkaan !!!!!!!!!!!!!
    vintti

    VastaaPoista
  3. kiitos ystävät!
    Työtä ja tekemistä riittää, ja muistoja.
    Hyviä sellaisia.

    VastaaPoista
  4. Muuttaminen on hurjaa.

    Me muutimme puolitoista vuotta sitten reilusti kahden asunnon loukkuun. Emme edes tosissamme yrittäneet myydä vesivahinkoasuntoa vaan odotimme, että taloyhtiö saa kylppärirempan valmiiksi ja myimme sitten puoli vuotta myöhemmin vasta remontoitu kylpyhuone -asunnon.

    Tästä syystä asunnon joutui kuitenkin hyvästelemään kahdesti. Ensimmäinen hyvästely oli melko helppoa, kun uusi isompi koti odotti ja sai miettiä uusia paikkoja tavaroille ja sen sellaista. Toinen hyvästely olikin sitten ihan kamalaa. Piti tyhjentää viimeiset rojukaapit (jotka oli sopivasti jätetty muuton yhteydessä tyhjentämättä), piti pyyhkiä ja siivota ja laittaa kivan näköiseksi kämppää, joka oli surullinen ja tyhjä. Ja silti siellä huoneissa kummittelivat neiti Kevään taaperoajat, Yrjänän ja Pellavatukan syntymät ja monet muut tärkeät hetket. Väsymystä, riitojakin, mutta elämää.

    Teki kovasti mieleni sanoa kaupantekotilaisuudessa asunnon ostaneelle pariskunnalle, että ainakin uudessa kodissanne on oltu onnellisia. En kehdannut.

    VastaaPoista
  5. minä sanoin kaupanteossa ostajalle että tämä on ollut onnellisten ihmisten koti, toivottavasti on jatkossakin!

    VastaaPoista