juhlapäiviä

määenjaksa, määenjaksa...
Eikun Käyttäydy kuten haluat tuntea. Tietysti.

Viikonloppu huristi ohi sellaista vauhtia etten meinannut perässä pysyä.
Isoveli vanheni ja oli loisteliaan hyvällä tuulella koko viikonlopun.
Helmitaulun lisäksi naperolla ei ollut muita toiveita kuin Snickers-kakku.  Kieltäydyin leipomasta, koska pelkkä kakun ajatteleminen saa hampaat vihlomaan, painon nousemaan ja verisuonet tukkeutumaan.
Lupasin, että tuon ainekset jos Isoveli leipaisee kakun itse.
Ja niinhän se ei-niin-pieni herkkusuu sitten leipaisi.
En löytänyt enää ihmeellisen internetin uumenista sitä originaalia reseptiä, mutta noin tiivistetysti: ensin tehdään superrasvainen sokerikakkupohja - uunipellillinen mielellään. Sen päälle valellaan superrasvainen ja makea kinuskikastike johon töräytetään sekaan suolapähkinötä ja koko komeus silataan ätläkkäällä mokkapalojen kuorrutuksella. Silkkaa rasvaa kakkuun upotetaan puoli kiloa, repikää siitä. (jostain kumman syystä taloudessamme oli aika monta vatsaansa valittelevaa lapsipoloa eilen, yhdellä oli pihalla karusellipyörinnän jälkeen ollut melkoisia kramppeja)

Minä urakoin tarjolle vähän aikuisempaan makuun Santiagon kakkua ja kaikenlaista sellaista, missä ei ollut sokeria.
Isoveli toivoi, että kesän pyörävaelluksen jälkeen tarjoaisin koko pyöräilyjoukolle pyhiinvaelluskakkua.
Ajattelemattomasti lupasin.

Siinä leipoillessamme Isoveli nuuskutteli autuaana ilmaa: "Tää tuo mieleen niin monia hyviä muistoja."
minä: "muistoja mistä?"
Isoveli: "Snickerskakuista"

Luultavasti yksi snickerskakun vetovoimaa lisäävä tekijä on se instantreaktio, mikä vanhemmissa syntyy, kun kakku mainitaan ääneen.
On se kyllä aika hyvä kakku silti.

*
Pikkusiskoa risovat nämä muiden juhlapäivät: "musta tulee niin levoton ja villi"

*

Isoveli on kyllä todellinen namihiirulainen. Oli juhla mikä tahansa, hänen herkkutoivelistallaan on joko tämä pahamainenen kakku, tai sitten suklaapatee. (älkää edes kysykö!)

Minä yritin hahmottaa että se sama pieni autuaana rypistelevä mussuttaja on venähtänyt ohitseni, nappaa kepeästi kainaloonsa ja nauraa niin että kaikkia muitakin alkaa naurattaa.
Kuuntelen sen sanailua ja katson joka suuntaan kähertyvää kuontaloa ja ihmettelen että mitä tässä vuosien varrella on tapahtunut.
Ei se ole sama, en ole minä, eikä isänsäkään. Mutta siinä se on, naama naurunkureessa, aina valmiina väittelemään.
Siinä voi jo aavistaa sen miehen aihion joka siitä joskus on tuleva, ja silti siinä on vielä kosolti pikkupoikaa.


*

edit: tässä on ohje. Kiitos Roz!