vapunjälkeishaljuus

ajatuksen tasolla tuo yksi vapaapäivä on ihan turha.
Käytännön tasolla se oli kyllä rentouttava juttu.

Lönötimme laiskoina pitkälle päivään, minä sain vihdoin luettua edes jotain loppuun kirjakasastani, vetelehdimme vain.
Iltapäivällä - ruuan jälkeen - haalimme reppuihin pientä evästä ja lähdimme piknikille. Piti mennä yhtäälle, päädyimme toisaalle. Istuimme puistossa auringossa, katselimme ihmisiä, närvimme eväitä.
Pikkulapsiperheitä oli joka puolella, ratasväkeä ja määitte-ikäisiä.

Koko kevään olen jotenkin haikeasti sureksinut, tai ehkä pikemminkin pohtinut ja työstänyt sitä, ettei enää meille tule pieniä.
En oikeasti edes haluaisi, elämä on hyvä näin. Mutta silti se haikeus, irtipäästäminen suuren perheen ajatuksesta, tai sen tunnustaminen, etten itse enää ole lapsenhankintanuori.
En edes jaksaisi, en haluaisi.
Silti katselen pienten perheitä haikeasti. Niillä on niin kivoja vaatteita. Ne pienet tättähääräävät niin ihanan tarmokkaasti. Nyt osaisi kaikenlaista paremmin. Olisin vihdoin todellinen äitiguru. Tai guruäiti.
Haljuus.

Kummallista.
Elo on yhtäaikaa täyteläistä, kypsää, hyvää.
Ja kuitenkin vähän haljua.

*

Piknikin jälkeen - ihan siltä varalta etteivät kuvut vielä olleet täynnä - pistäydyimme tarkistamassa hraH:n mamman munkki- ja simatilanteen. Olihan niitä, runsain määrin.

Minä pakotin kurmuilevan vatsani vielä iltalenksalle. Jalat painoivat. Ajattelin etten selviä edes kävelystä, saati kunnon lenksaamisesta. Laahasin ruhoani lenkkipolulla eteenpäin tolpanväli kerrallaan. Vielä yksi. Ja yksi.
Työläästi sain kierrettyä purtsikan.
Mutta kiersin kuitenkin.

*
Vieläkin olo on halju ja jalat painavat.
Lapsilla on 22 työaamua ennen kesälomaa.