stressinhallinta hukassa?

jokaiseen kelvolliseen äitityöpäivään kuuluu aina yksi uroteko, semmoinen sankarillinen juttu.

Sitä luulee pienessä mielessään aamulla, että päivän uroteko on ihan helppo.
Vaikka nyt esimerkiksi lapsen laahaaminen lisäselvitystutkimuksiin lääkäriin. Pala kakkua, vai mitä?
Ystäväsi googletin ja suomikaksneljä ovat myötämielisesti kertoneet, että ei syytä huoleen. Menet ja viet lapsen sinne.
No, sitten se tutkimus, joka ehkä ja mahdollisesti saattaa joillekuille yksittäisille henkilöille aiheuttaa lievää ja nopeasti ohimenevää epämiellyttävää tunnetta, aiheuttaakin lapsessa massiivisensorttista pahoinvointia ja ahistusta.

Olet ihan että ooo, päivän uroteko selätetty.
Ja pöh, ja mitä vielä!
Eipäs olekaan.
Lääkärin silmät alkavat säteillä tohtorihousetyyliin kun se rapistelee niitä lapsesi tutkimustuloksia ja lapsi kärsii aina vain varsin lievistä nopeasti ohimenevistä epämiellyttävyyden tunteista (kuljettaa vielä tuntia myöhemmin mukanaan oksennusvatia ja näyttää hikoilevalta).
Ei kiva tunne, mutta urotekoisa. Päivän uroteko - done.
Mitä vielä.
Se lääkäri, silmät riemastuneina, määrää lisää lisätutkimuksia. ("ei se ole kovin epämiellyttävää; selvitetään nyt ihan varmuuden vuoksi")
Lapsi näyttää jossain määrin epäluuloiselta.
Itse päätät että et mene googlettimeen etkä suomikaksneljään. Et varmalla niin.
Sinulla ei ole sydäntä pakottaa lievästä epämiellyttävyyden tunteesta kärsivää lasta kouluun, vaan lähetät sen isovanhempien hellään huomaan ja olet urotekosi siltä päivältä selättänyt.

Mitä vielä.
Kohta se lapsi soittaa, että sillä on muuten tämän epämiellyttävyyden lisäksi joku outo tauti, jota ei pysty sanoin kuvailemaan.
Ystäväsi googletin (kuvahaku, luonnollisesti), suomikaksneljä, koulun terkkari ja huolestuneet isovanhemmat antavat toinen toistaan huolestuttavampia kiehtovampia ehdotuksia, joista denguekuume ja/tai lepra ovat lievimmästä ja todennäköisimmästä päästä.
Sinniät työpäivän loppuun joltisellakin pseudoläsnäolevalla panoksella ja olet valmiina päivän toiseen urotekoon.
Tulet kotiin ja huomaat, että ei se nyt aivan henkihieverissä kuitenkaan ole se lapsi.
Uroteko selätetty!

Mitä vielä.
Se vaiva osoittautuu tarua ihmeellisemmäksi ja iskee uudelleen, vähän suuremmalla voimalla. (googlettimen kuvahaku, suomikaksneljä)

Sitten muistat, että pitää mennä ilmoittautumaan tenttiin ja maksamaan tenttimaksu.
Menet nettiin.
Sähköposti ja wilma hyökkäävät kimpppuusi.
Siihen kimppuun, joka on jo kahden yhä vallalla olevan urotyön jäljiltä keveässä hälytystilanteessa tai ainakin ylikierroksilla.
Rupeat sinkauttelemaan sähköposteja oikealle ja vasemmalle.
Esseestä saat kökkömäisen palautteen, huomaat että vanhempainyhdistyksen vuosikokouksen kokousmateriaali on aina vain printtaamatta, pari wilmaviestiä vaatii nopeaa reagointia, lapsen salakavala tauti hiipii taas lähemmäs, jääkaappi on tyhjä, ruoka on lopussa ja kasvavalla nuorisolla on nälkä.
Syöksähtelet hallitsemattomasti puolelta toiselle hyperventilaation partaalla.
Yrität ruokkia ja syödä, mutta et pysty, koska se kokousmateriaali on edelleen printtaamatta.
Printtaat ja se materiaali syöksyy tulostuskaukalon sijaan lattialle.
Rupeat hoitamaan yhtä toista maksujuttua ja nitomaan kokouslappuja ja vastailet sähköposteihin ja kehität suhteettoman angstin esseen palautteesta, kissanoksennuksesta, siitä että yksi lapsista on lukenut kirjansa loppuun ja niiskuttaa ja muutamasta muusta jutusta ja äkkiä tuntuu siltä että lyts tiejyrä on ajanut ylitse. Ja meinaat ruveta itkemään silkasta ylikuormituksesta.
Se pahuksen tenttimaksukin on aina vain maksamatta.

Illalla vanhempainyhdistyksen kokouksen jälkeen asiat jotenkin loksahtavat kohdilleen, jokainen juttu naurattaa - ihan niinkuin kuuluukin - koska mikään niistä yksittäin ei ole edes vakavan tai huolestuttavan lähitienoilla, vaan ihan normaalia ja tavallista (ja se ekan esseenkin palate on ihan asiallinen, jos totta puhutaan. Taisit olla vähän kiihtynyt?), joskin kukaties vähän ylenpalttisella vauhdilla yllesi vyörytettyä.
Ja ainoa asia mikä hiukan ottaa päähän on se, ettei viitsi ottaa edes pientä lasillista viiniä, jos nyt kuitenkin täytyy vielä yön selkään lähteä kyöräämään sitä omituistautista lääkäriin.
Vaikka sekin on jo melkein kunnossa.
Sitä paitsi, uni tulee ilman viintäkin ihan vaivattomasti.

Pitäisiköhän jotenkin treenata noita stressinhallintataitoja?