pöytähopeat

laapustimme teinin kanssa aamunpimeää metsäpolkua pitkin kohti bussipysäkkiä kun teini äkkiä veti kiivaasti henkeä

teini: voiei! voieivoieivoiei!
minä: no mitä nyt, mitä unhotui? mennäänkö hakemaan?
teini: mä unohdin pöytähopeat! täytyy soittaa isälle! Isä, mee mun huoneeseen. Niin. Mun huoneeseen. Siinä keskellä lattiaa (sic!) on tuoli, jossain sen tuolin lähellä on semmoinen laatikko. Lusikkalaatikko. No semmoinen musta. Joo. Hopealusikoita. Joo. No voiksä tuoda sen mulle kouluun? Niinniin, tuot mun pöytähopeet kouluun.
minä: missä rapuhaarukka? onko kristallilasit pakattu? ovatko hanhenmaksapallerot kylmässä?

Sain bussissa vielä uudestaan ihan kamalan naurukohtauksen.

Ja vielä yhden, kun klikkasin itseni wilmaan.

ope antoi positiivisen palautteen...ei riitä enää omena opelle.