hiiteen jokavuotinen marraskuu

Joka ikinen vuosi olen syyskuussa ja lokakuussa toiveikas ja positiivinen ja voimallinen.
Hilpeä.
Energinen.
Vahva.
Positiivisuutta tulvillani.

Joka vuosi on ihan selviö että harrastan liikuntaa ja terveellistä ruokailua läpi talven, ehkä kävelen töihin ja juoksen kotiin ja voimistelen ja voimailen ja opettelen jonkin uuden kielen että mieli pysyy virkeänä ja osallistun johonkin eloisaan yhdistystoimintaan ja vapaaehtoistyöhön. Säilön syksyn herkut purkkiin, teen itse joululahjat ja askartelen suloisten pulluraposkieni kanssa joka ilta ihan muuten vain.

Joka vuosi uskon vakaasti että juuri tänä vuonna muutun viimeistään adventtiaikaan punaposkiseksi tonttumuoriksi joka ilosta lauleskellen kuuraa lattialistat hammasharjalla samalla kun leipoo hilpeitä piparkakkuja villapaitoihin sonnustautuneen nuorison kanssa ilman että missään on yhtään kissankarvoja.

Joka vuosi olen ihan vakuuttunut että tänä vuonna löydän kartanomme kauan sitten kadonneeseen itäsiipeen ja sitten voimme jouluna koko iloinen perhe kokoontua kiiltävän flyygelin ympärille laulamassa sulosointuisesti joululauluja suurten pehmeiden pakkaslumihiutaleiden sataessa ikkunamme takana.

Joka ikinen vuosi tulee marraskuu ja pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi nostaa käsiäni saati sitten jalkojani ja liikuttaa niitä johonkin suuntaan, tuntuu aivan kertakaikkisen kauhistuttavan ylivoimaiselta. Haluaisin vain istua kannonnokassa ja itkeä sydämeni kyllyydestä.
Ellei olisi niin grrrr:n kylmä.
Jos jaksaisin nousta sohvasta fleecefiltin alta ja mennä ulos. Niin kyllä varmalla istuisin ja itkisin.

Ja uskokaa pois, tämä vuosi on hyvä vuosi.
Olen nauranut ainakin vähän useimpina päivinä viikossa.
En melkein ollenkaan koe vaikeana aamuisin nousemista.
Melkein joka päivä en saa ihan kamalaa hermoromahdusta siitä ajatuksesta että huomennakin pitää mennä töihin.
Joinakin päivinä kykenen ihan ulkoilemaankin.

en tiedä kumpi on pahempaa: jokavuotinen itsepetos vaiko jokavuotinen marraskuu.
veikkaan marraskuuta