metablog

Rouva Kepponen sanallisti oivallisesti sen, mitä minäkin eilen vaivalloisesti lenkillä paarustaessani pohdiskelin. pohdiskelin vaivalloisesti ja myös paarustin vaivalloisesti, kovasti oli vaivalloista eilen.

Bloggaaminen on minulle harrastus.
Blogi on päiväkirja, henkinen hiekkalaatikko.
Kun minä en ihan oikeasti ymmärrä tätä nykyistä blogimaailmaa.
dinousaurus mikä dinosaurus, ei sillä mitään voi

Bloggaamisen maailma on muuttunut ihan valtavasti sen reilun kymmenen vuoden aikana, jonka bloggaamista olen harrastanut.

Aluksi melkein kellään ei ollut kuvia, ja nimellään bloggasivat vain lähinnä luonnevikaiset narsistit tai sellaiset tyypit, joilla oikeasti oli kansalaisjournalistisesti merkittävää sanottavaa, yliopistotutkijat ja sentapaiset heput.

Sitten ilmestyivät kuvat, jotka muuttuivat yhtäkkiä ammattimaistyylisesti käsitellyiksi, suunnitelluiksi ja pohdituiksi.
Teksteistä on tullut konseptoituja; ja oletteko huomanneet sen, että joko annetaan neuvoja tai sitten kysytään mielipidettä?
Myydään, suositellaan, arvotaan.
Luenhan minä niitä ihan mieluusti, mutta en oikein ymmärrä.

Joka kerta kun olen käynyt jossain kivassa paikassa, ajattelen että tästä Joku Oikea Bloggaaja saisi hienon blogikirjoituksen.
Niin kuin nyt vaikka maanantaina.
Ihan hyvin olisin voinut ottaa laadukkaan pitkäputkisen kamerani jos minulla olisi semmoinen ja räpsiä muutaman kuvan pyöräkorjaamolta ja sitten olisin kirjoittanut lennokkaan, aistikkaan vaalein kuvin koristellun kirjoituksen siitä, kuinka ihkuja ovat Pyöräkorjaamon joustavasti palvelevat pojat.
Koska ne ovat; tulevat ovelle vastaan ja tervehtivät niin kuin oikeasti ilahtuisivat että tuoltapa tuleekin tuo mukava rouva ja heti odotellessa huolsivat pyörän kuntoon ja kaiken lisäksi vielä ihan maksutta: antaa olla vaan, tää menee vielä niillä vanhoilla.

Tai sitten olisin voinut julkaista venkuraposeerauskuvan, kun tajusin että minun kannattaisi varmaan ruveta pukeutumaan pelkkään lenksavarustukseen, kun siitä tulee niin virtaviivainen olo.

Mutta en vain pysty.
tuossa Pyöräkorjaamon kohdalla luki sen korjaamon oikea nimi, mutta en kertakaikkiaan pystynyt jättämään sitä siihen. Sain krampin.

Semmoista kyllä lenksallani suunnittelin, että kesällä varastaisin aikaa alati ahnailta ja kiertäisin kuohari-mansikka -pitoisen blogikiertueen Suomessa. oikeasti olen ihan surkea kuoharinkäyttäjä, mutta voisin kiertää sitten vaikka ilman sitä, pelkillä mansikoilla

höh. itsepä pyysitte: virtaviivainen venkurapose

PS.

tajusin, miksi en itse pysty suosittelemaan, arvostelemaan ja arpomaan: mitä ihmettä se kenellekään kuuluu, missä minä pyöräni huollatan,  kahvini juon tai vaatteeni osteskelen ?

En sure omaa anonymiteettiani, koska ihmisen selvittäminen tai löytäminen on melko helppoa. En hetkeäkään kuvittele olevani täysin anonyymi.
En hirveästi sure lapsukaisiani tai hraH:ta, koska yritän kirjoittaa heistä sellaisia asioita, joita voi kertoa omalle äidille, anopille tai naapurin tädille.
Suojelen heitä sen, minkä kykenen.

Mutta yhtään ei kenellekään kuulu, missä kaupassa, pyörähuollossa, pankissa tai lääkärissä asioin tai jätän asioimatta.
Justiinsa siinä menee minun yksityisyyteni raja.

Nämä uuden sukupolven blogit ylittävät sellaisen yksityisyyden rajan, jota en ole tajunnut edes olevan olemassa.
Jotkut näistä uuden sukupolven blogeista ovat suorastaan vaivaannuttavia, vähän ehkä jopa säälittäviäkin. luen niitäkin, ihan silkasta myötätunnosta.

Luen nykyään hyvin monenlaisia blogeja; lempiblogeissa arki pulppuilee ja sanat sujuvat.
Luen myös sellaisia joista en pidä ja joissa kieli kangertaa, ihan vain siksi että pysyn kärryillä tässä uudessa uljaassa maailmassa.