tiistai 6. helmikuuta 2018

alan ymmärtää askeetikkomunkkeja

herään aamulla.
En ole ihan trallalaa ja tilulii, mutta olen noin suunnilleen hyväntuulisen alistunut siihen tosiasiaan että pitää nousta.

Kokkaan aamupalaa.
Olen noin kohtalaisen hyväntuulinen ja alistunut siihen tosiasiaan että pitää kokata.
Ruokin itseni ja kissat ja otan nöyränä vastaan kissakunnan joka-aamuiset kuolenkohtanälkään -protestit.

Lähden töihin.
En tosiaankaan ole trallalaa, mutta olen noin suunnilleen hyväntuulinen ja alistunut siihen tosiasiaan että pitää mennä töihin.
Matkalla töihin luen päivän lehden, kun tilasin sellaisen kuukaudeksi fläpälleni.

Teen töitä.
En ole trallalaa, mutta enimmäkseen olen hyväntuulinen ja suurinpiirtein työteliäs.
Purnaan vain vähän ja joinain päivinä teen oikein paljon hommeleita ja toisina päivinä en ihan niin.

Tulen kotiin ja kokkaan.
En ole trallalaa, mutta kokkailen kohtalaisen hyväntuulisena ja alistuneena sille tosiasialle että pitää kokkailla.
Veivaan äidinleipää ja jotain näennäisterveellistä syömistä.

Syön ja nappaan joko työkassin ja menen jatkamaan töitä tai treenikassin ja menen uimaan tai sitten nuohoan kotona kotinuohouksia.
En ole trallalaa, mutta näin se vain menee.
Jos on töitä, olen taas vähän työteliäs tai vähän enemmän työteliäs.
Jos on treeniä, puljaan kolmevarttiseni ja yritän välttää välitöntä hukkumista ja sitä että vahingossa uin päin seinää (aina riski kun ui selkää)
Jos on kotinuohousta, niin sitten nuohotaan. Imuroidaan ja täytetään ja tyhjennetään koneita ja maksellaan laskuja ja mitä niitä nyt onkaan muita juttuja.

Tulen kotiin ja nuohoan kotinuohouksia, ellen ole jo nuohonnut.
Koska joskus ne kumminkin pitää tehdä.

Rakennan valmiiksi seuraavan aamun ja otan nöyränä vastaan kissakunnan kuolenkohtanälkäänmyösillalla -protestit.
Syön iltapalaa ja luen ja sitten saa jo ihan oikeasti olla trallalaa kun pääsee nukkumaan.

Ja sitten tulee aamu ja kaikki alkaa uudestaan, epätrallalaa.

Alan ymmärtää askeetikkomunkkeja ja muita sellaisia tyyppejä, koska jollain omituisella tavalla tämä yksinkertaisen suoraviivainen elo on lohdullista ja downshiftauksellista.

Jos jotain vaihtelua kaipaa, voi aina halutessaan haastaa teiniä väittelyyn, esim. tekemällä sille kohtuuttomia ehdotuksia ylenmääräisestä opiskelusta tai mistä tahansa vastaavasta. Siitä voi ihminen saada sydämentykytystä moneksi päiväksi.

Enää puuttuu se, että rupean joka päivä syömään ihan samoja ruokia.
Sitten en enää tietäisi onko eilinen vai täninen.






4 kommenttia:

  1. Mulle sopisi tuo askeetikkomunkin elämä ihan hyvin, jos se käsittäisi runsasta auringonpaistetta ja meditoinnin voisi suorittaa sängyssä selällään ;) Noin muuten olen huono pitämään rytmistä kiinni ja elämäni onkin hirveitä purskeita sinne ja tänne ja sitten niiden välissä reporankana toipumista. Ei tekisi pahaa rytmitys meikäläiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. totta, eteläis-aurinkoisessa askeetikkomunkkiudessa olisi siinäkin puolensa. Voisi syödä ja meditoida auringossa ja syödä ja meditoida auringossa ja syödä ja meditoida auringossa... ;)

      Minä olen ajautunut tällaiseen puuduttavaan rytmitykseen puolivahingossa.

      Poista
  2. Kuulostaa vahvasti meikäläisen elämältä. Ja minähän jopa syön aina samoja ruokia. En ikinä kyllästy mihinkään, ja muitenkin olen ajan puutteen vuoksi rajannut kaikki kokeilut pois elämästäni tällä erää.

    Näin se arki rullaa. (Tosin juuri nyt olen itse asiassa työmatkalla ja elän ihan epärytmikkäästi ja -alisteisesti.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mulla on vielä päivällinen joka päivä erilainen.
      Aamiainen, iltapala ja eväät töissä melkein aina samaa...

      Kun ajattelen itseäni ja tätä uraa, jota kynnän, se tuntuu pohjattoman tylsältä.
      Käytännössä ja tosielämässä tämä on vaivatonta ja jotenkin lohdullista, kun ei tarvitse liikoja miettiä.

      Poista