suhtautumattomuus

Olen lopen kyllästynyt suhtautumiseen.

En todellakaan jaksa suhtautua yhtään mihinkään tai kehenkään yhtään mitenkään.

Haluan elää kaikessa rauhassa omassa pienessä keksiäkäisessä vedenvärisessä kuplassani ja olla ystävällinen ja rauhanomainen melkein kaikille, myös niille jotka eivät ole, enkä yhtään halua pohtia että suhtaudunko vai enkö ja jos niin miten ja miksi.

Ihan kohtuutonta vaatia suhtautumista.
Heti alan miettiä että kumpaan suuntaan kallistan päätä että on empaattisempi ja suhtautuvaisempi. Oikealleko vai vasemmalle?
Toisesta tulee kaameat kaksoisleuat.
Millä tavalla pitää asemoida kulmakarvat ja kädet että suhtautuminen oikein käy ilmi?
Nyökyttelenkö?
Otanko ihan kontaktia ja olkapäästä kiinni kaikessa suhtautumisessani?
Ainakin pitää sanoa hmhhmh ja ymm ja ymmärrän. Paitsi viimeinen on vaikeampi koska luultavasti en ymmärrä mutta pitääkö niin sanoa jos suhtautuu?
Saako niin sanoa?

Olen lopen kyllästynyt myös haasteelliseen ja suvaitsemiseen.
En rupea.

Jos satun kaupassa tuijottamaan ontolla vähän tuimalla katseella sinua, se ei välttämättä eikä kovin todennäköisesti johdu siitä että sinä /lapsesi /läheisesi olet xxx tai sinulla /lapsellasi /läheselläsi on XXX, vaan ihan vain siitä että helkkarivieköön yritän keksiä mitä laittaisin ruuaksi.
Valitettavasti perusilmeeni on vähän niin kuin enklannin kunikattarella ilmavaivapäivänä, sillä ei ole mitään tekemistä sinun /lapsesi /läheisesi kanssa.(pahoitteluni; on tietysti paljon kivampaa avautua johonkin keskustelupalstalle että taas tuijotettiin kun xxx) 

Jos siinä samassa rytäkässä päädyn kurtistelemaan kulmiani, olen luultavasti saanut jonkinlaisen idean.
Jos suorastaan käännyn kannoillani ja lähden laukkamaan kiitolaukkaa kaupan toiseen päähän, se johtuu heureka-hetkestä.

Ja jos aina vain tuijotan sinua /lastasi /läheistäsi, se johtuu kaikkein todennäköisimmin siitä että olen kulkenut läpi koko kaupan enkä vieläkään muista mitä makaronilaatikkoon tulee paitsi makaroni ja laatikko.


*