Onko ruoho vihreämpää?

Olen muutaman vuoden ajan potenut yhä kasvavaa työkriiziä: tässäkö tämä nyt on ja ihan väärä työ ja kun vain pääsisin sellaiseen omien joukkoon niin johan kukoistaisin ja jopas jotakin muutenkin.

Todella aktiivisesti olen tätä kriiziä potenut suunnilleen vuoden verran ja viimeiset puolen vuotta olen ihan tosissani yrittänyt tehdä asialle jotain muutakin kuin ruikuttaa.

Yhtenä aktiivisuusmallitoimenpiteenä osallistuin taannoin ammattiliiton paikallisosaston urasuunnittelukoulutustapahtumaan olenpa mahtava keksimään pitkiä yhdyssanoja!
Suhtauduin positiivisesti ja innokkaasti ja sieluni silmin jo näin itseni paikallisosaston aktiivikansalaisena nauramassa hersyvästi ja iloisesti ja vihdoinkin kuuluvani joukkoon jossa puhutaan samaa kieltä ja meillä kaikilla oo-on nii-in muukaavaaa.

Höh ja pöh sanon vain.

Tapahtuma itsessään oli hyvinkin hyvä ja innostava mutta höh ja pöh kaikelle muulle.

Tajusin silmänräpäyksellisessä sekunnissa salaattibaarin jonossa että enpä taida ruveta paikallisosastoaktiiviksi.

Minun heimoni on jossain ihan muualla.
Minun heimoni on täällä, mistä olen koko ajan kuvitellut pyristeleväni pois.
Näiden ihmisten kanssa minä puhun samaa kieltä, solahdan joukkoon vaikka olen kuvitellut olevani ulkopuolella.
Tai solahdan ainakin paremmin kuin ammattiliittokerholaisten kanssa.
alan hiljalleen tulla siihen tulokseen että en kuulu tai solahda oikeastaan mihinkään, paitsi ehkä kotona kivojen kulmaan kissan kanssa jos se sattuu olemaan suopealla tuulella ja rapsutan sitä justiinsa oikein niskan tietämiltä. Ehkä olen kuulumaton.

Aloitetaan vaikka siitä, että tässä tilaisuudessa oli pelkkiä naisia!
Järkytys.
Pelkkiä naisia.
(tunikoissa, isoissa silmälaseissa, puukoruissa) (tai vaihtoehtoisesti mustissa suorissa housuissa ja sifonkikevyessä paitiksessa ja jakussa)

Siellä oli naisia jotka puhuvat Urasta - kursiivilla ja isolla alkukirjaimella.
kyllä minäkin voisin puhua Urasta isolla kirjaimella ja kursiivilla, mutta silloin tarkoittaisin paikallista korisjoukkuetta.

Se, mihin olen vuosia suhtautunut rationaalisesti tyyliin olen laittanut tähän hommaan niin paljon eforttia ja aikaa, ettei kannata hakeutua muualle onkin ihan totta, ei pelkästään itsepetosta.
Olen laittanut aikaa.
Rakentanut verkostoja, tilaa itselleni ja osaamiselleni.
Itse asiassa minulla on osaamista ja myös jonkinlainen huojuva asemakin.

Huomasin myös, että se, mitä olen omassa viitekehyksessäni pitänyt heikkoutena, onkin hoidettu hyvin.
Tiloja ja mahdollisuuksia verkostoitumisille ja mentoroinneille luodaan jatkuvasti ja aktiivisesti, konkretian tasolla.
Illan keskustelukumppanini pohtivat hiki hatussa, keneltä pyytää urasuunnittelussaan apua, mistä löytää verkostoja ja oikeita ihmisiä - minä totesin kuuluvani vaikka kuinka moneen alan rytmiryhmään ja porukkaan ja tiesin heti kaksikin eikun kolme! gurua ja idolia joilta pyytää apua tarvittaessa.

Ei ollut ruoho vihreämpää laitumen toisella laidalla.

ps.
tiedostan kyllä että työkriizi ei tällä vielä ole ohi, ja että vaihtoehtoisia tulevaisuuksia pitää etsiä ja kartoittaa, mutta olipa todella silmiä avaava itsetuntemuksen ilta!