Pienen ihmisen raastavat kriizit

 Nyt seuraa keksiäkäistä, keksiluokkaista kriizipohdintaa.


Viime keväänä olin lopen kyllästynyt työtilanteeseeni, työuupunut tai suorastaan …no, käyttäkää valitsemaanne sanaa vapaasti. 

Aloin tehdä suunnitelmia opintovapaasta - tai jos raatorehellisiä ollaan, mitä tahansa suunnitelmaa, jolla olisin irroittautunut silloisista olosuhteista. Pääsääntöisesti kuvittelin, että tänä syksynä käyn aamuisin ihanalla metsäkävelyllä, teen vähän punttiliikkeitä kansankuntopaikalla, juon aamukahvia pulkkamäen päällä, tulen kotiin kirjoittamaan opiskelujuttuja ja lukemaan opiskelujuttuja ja tekemään opiskelujuttuja, käyn välillä vähän paikan päällä opiskelemassa ja olen liikunnallinen ja henkevä. 

Samaan syssyyn suunnitelmieni kanssa ilmoitti puhelimen appi, että työnantajan kustantama liikuntaetuni on vanhenemassa, ja sitä olisi syytä käytellä. Kävin sitten reippaana potentiaalisena liikkuvana opiskelijahenkilönä lataamassa valtavan määrän käyntikertoja kaupungin suurimpaan uimahalliin, koska se on kohtalaisen sopivasti eri suunnalla kuin muu elämäni, mutta ehkä aavistuksen verran - näkökulmasta riippuen - opiskelumestojen suunnassa.

No, sitten kävi niin kuin kävi: aloitin uudessa työpaikassa. Kävelen kyllä ihanaa metsäreittiä töihin, mutta en ole kertaakaan käynyt kansankuntopaikalla venyttelemässä, saati pulkkamäen päällä aamukahvilla, ja muutenkin elämäni painopiste siirtyi kokonaan toisaalle. Yhtäkkiä se kaupungin isompi halli on kertakaikkisen väärässä suunnassa elämääni nähden, katsoopa sitä mistä tahansa näkökulmasta. Ja niitä uimakertoja kortilla on 30. (Hyvä on 26, olen käyttänyt muutamia)

Oma tuttu lähihalli olisi kaikin puolin parempi: pääsen sinne kävellen, pyörällä ja bussilla, voin tulla sinne suoraan töistä tai käydä siellä ennen töitä ja pääsen sinne aina vain kävellen, pyörällä ja bussilla. (Tietysti pääsen isolle hallille samoilla kulkuneuvoilla, mutta on se nyt ihan eri voimanponnistus. Vastatuulta on, ja ylämäkeä ihan alvariinsa)

Kriizi: harmittaa ihan vietävästi että latasin sinne isolle hallille niitä uimakertoja niin tolkuttoman paljon. Enkä omalle hallille kuin kymmenen vain.  

Viimeksi isolla hallilla oli niin paljon väkeä, etten mahtunut saunan jälkeen suihkuun. 

Huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä ja säästämättömyyskriiziä potien menin sitten uimaan omalle tutulle hallille. Vesi oli ihanaa ja pehmeää ja siellä oli mukavia ihmisiä ja tunnelma kuin E.Kor. Jostain vinksahtaneesta syystä, jota en kykene selittämään itselleni mitenkään, minun pitäisi kiltisti käyttää ensin kaikki ison hallin kerrat ja mennä vasta sitten pikkuhallille - miksi, en tiedä. Mutta kriizin paikka ihan selvästi.

Uin ja nautin ja nautin ja uin pikkuhallilla ja minussa nousi kapinamieli ja uhma ja päätin että höh, ehkä rupeankin vähän itseltäni salaa sittenkin käymään täällä pikkuhallilla. Ajattelin että hapantukoon ison hallin kerrat, siitäs saavat vanhan työpaikan herrakerholaiset! 

Lähtiessäni tarkistin lippukassalta, että mihin asti ne ison hallin uimakerrat ovat voimassa.

Toukokuulle 2023. (Kyllä, ei ole näppäilyvirhe, 2023.)

Siitä paikasta latasin uusia uimakertoja pikkuhallille ja ajattelin, että vaikka pääsisin isolle hallille vain kerran kuukaudessa, eivät ne kerrat mihinkään happanisi. 

Nyt on olo keveä ja vähempikriizinen kun olen ratkaissut hyväksi uimiskriizin ja minulla on ihan itseni antama lupa käydä pikkuhallilla.

Metsätiellä, valoisassa kohdassa

 

Ihan samanlaista loputonta kriizituskaa olen käynyt bussilla liikkumisen suhteen. Kun fakta nyt vain on, että ilman bussia en pärjää, olen riivatun pihi enkä halua maksaa kertamaksuja, ja en todellakaan aio kävellä pilkkopimeässä metsässä. Niin miksi helkatassa panttaan valmiiksi ladatun bussikortin käyttöönottoa sillä verukkeella, että kun en ehkä ajele bussilla ihan joka päivä? Hitsin pimpulat, kun otan sen pahuksen bussikortin käyttöön, voin ajella bussilla sinne hiiskatan isolle hallille uimaan vaikka kaksi kertaa päivässä jos niikseen tulee.

Kyllä tekee ihminen kriizejä itselleen.

Älkää kiltit toimittako minua ihan vielä mihinkään hoitoon, täytyy ensin käyttää loppuun ne uimakerrat ja bussikortin lataus!

4 kommenttia:

  1. Ymmärrän kriizit. Itsehän poden ajoittaista päättämättömyyskriiziä. Kun joka päivä yrittää tehokkaasti ja perustellusti päättää ja päätättää erinäisiä työasioita, iskee hirvittävä kriizi, että söisikö vähän vanhentuneen lapselle ostetun herkkumikroruuan vaiko sittenkin tuoreen mikrokeiton. Tämä vaativa päätöksen teko saattaa vaatia konsultin apua i.e Hra Kepponen.

    VastaaPoista
  2. Ihan tuttua tuo kriizeily. Mulla se ilmenee esimerkiksi niin, etten voi aloittaa toista (toisenhaisuista) suihkusaippuaa, jos vanhassa on vielä liru jäljellä. Miksi ei voi? Kuka kieltää? Kyllä on päänsisäinen ongelma tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. merkillisiä sääntöjä sitä asettaa ja aiheuttaa sitä myöten kriizejä itselleen 🙂
      Mutta toisaalta, kun sitten uskaltautuu rikkomaan jotain omakeksimää rakennelmaa, niin kylläpä tulee huikean kapinallinen ja vapautunut olo: että enpä olekaan mikään kaavoihini kangistunut eukko vaan villi ja vapaa nuoriso!

      Poista