Menimme Lehtorin kanssa talvisen päivän kunniaksi lähi(ö)metsään kävelylle. Lehtori oli käynyt katsastamassa tutun reitin ja lupasi näyttää minulle sen kohdan, missä aina eksymme ja miten emme jatkossa enää ikinä eksy.
Meidän metsä on nimittäin metsänpeittometsä, siellä eksyy aina.
Tai ei ehkä varsinaisesti eksy, mutta jotenkin joutuu eri paikkaan kuin pitäisi.
Seurasimme merkittyä reittiä tunnollisesti ja kunnollisesti.
Löysimme sen kohdan, missä viimeksi menimme siskon kanssa johonkin luuppiin, emmekä menneet sinne.
Seurasimme aina vain reittiä ja yhtäkkiä olimme jossain missä emme olleet.
Jotenkin omituisesti päädyimme siihen hetelikköön mihin meidän ei pitänyt päätyä, menimme sitten kuitenkin aina vain rohkeasti eteenpäin, kun tiesimme että vastassa on joko koulu tai pururata.
Häämötti pururata ja olimme ihan että JEE!
Sitten tulimme ulos metsästä ja taas kerran aivan täydellisen väärästä paikasta, varmaan puolen kilometrin päästä sieltä mistä luulimme tulevamme ulos.
Nykyisellään olen vakuuttunut siitä, että se meidän metsä todellakin on metsänpeittometsä, eikä edes mitenkään kovin ystävällismielinen sellainen, vaan vähän pikkuhäijy.
Luulen että alkumatkasta metsä tuudittaa kulkijat tuttuuteen ja turvallisuuteen ja seuraamaan luottavaisesti tuttua reittiä. Sitten yhtäkkiä yhden ihan tietyn polunristeyksen jälkeen se metsä jotenkin ottaa kaikki polunpäät, pistää ne suureen purkkiin ja ravistelee ja heittää ihmisen eteen vipeti-vips ja sitten joutuu omituiseen paikkaan ja metsänpeittoon.
En uskalla enää mennä sinne yksin.
 |
| oikeinkin hyvin kartalla, tämä on hyvä retkipaikkakohta metsässä |
Minulla on itsenäisyyspäivään(kin!) kompleksinen suhde. Varmaan vähän samanlainen kuin joillain on kirkkoon ja uskontoon. Sellainen että älkää tuputtako minulle sitä sotaa ja karjalaa ja ties mitä isänmaallista sisua, pitäkää vaan omana tietonanne ja palvokaa siellä omissa karjalaissotapiireissänne.
Varmaan ihan siksi että oma kosketuspintani sotavuosien tapahtumiin on äärettömän ohut, omissa suvuissani ei ole kerrottu sotajuttuja - eikä lasten kuullen edes armeijajuttuja - kukaan isovanhemmistani ei ollut rintamalla eikä Karjalaan jäänyt meiltä mitään. Toinen isoisä oli rautateillä ja toinen ammustehtaalla (vai onko sillä joku sivistyneempi nimitys), toinen isoäiti oli myös siellä ammustehtaalla ja toinen puolestaan rautatieasemalla.
Sittemmin elämässä on tapahtunut asioita, tai oikeastaan ihmisiä, jotka ovat vähän vaikuttaneet ajatuksiini.
Edelleen olen sitä mieltä että kovasti ei sotaa tarvitse hehkuttaa eikä Karjalaa palvoa, mutta hiljalleen olen ymmärtänyt sielua riipivän vahvasti millainen hinta puolestani on monessakin maksettu.
Muutamia vuosia sitten - siinä vaiheessa kun esikoinen oli melkein intti-iässä - kävelin ensimmäistä kertaa ikinä sankarihaudoille juuri itsenäisyyspäivänä. Vasta siinä ja silloin, vajaan parikymppisen tulevaisuuteensa kasvavan nuorukaisen äitinä, tajusin sen silmänkantamattomiin jatkuvan surun, uhrausten ja luopumisten määrän.
En oikein pysty käsittelemään koko asiaa. Vieläkään. Tai ainakaan enää.
En silti oikein pääse sellaiseen tuntemattoman sotilaan fiilikseen.
Mutta pienen hetken nieleskelen aina kun ajattelen kaikkia niitä keskeneräiseksi jääneitä ja särkyneitä elämiä.
Onhan se tietysti vähän kerettiläistä olla tämmöinen epätalvisotahenkinen. Puolustaudun sillä, että en vietä myöskään euroviisuvoiton muistopäivää enkä jääkiekko-95 muistopäivää.
Mutta Finlandiasta tykkään niin että sielua kipristää, itsenäisyyspäivällä tai ilman, ja siinä on koko suomalaisuuden tarina: täysivihreiden metsien humina, pelottava neuvostoliiton karhu, urheus, sisu ja alkukesän aamun ilmava keveys.
*
adventtilaukalla: postaus päivässä jos hyvin käy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti