lauantai ja sunnuntai

 ...niinhän siinä sitten kävi, ei onnistunut adventtilaukka kun oli yleistä elämää.

Lauantaina kirjastoa, kotovetelehtimistä, valokävely. 

Sunnuntaina kehityspikkujoulut. Kehitysosio oli ok, pikkujoulut ei aivan.
Vaikka vanhassa yhteisössä ei pikkujouluja vietettykään, olen vastaavissa tilaisuuksissa kyllä ollut ennenkin: mennään johonkin sporttibaariin missä rokki raikaa, karaoke kaikuu ja jättiskriiniltä pajatetaan urheiluselostusta.
Kaljaa kuluu ja tällaisen introvertin itseensäkääntyneen hiljaisuudenkaipuisen hermoja kipristelee. 
Kun on kokonaan uusi työyhteisö, en kehtaa poiskaan lähteä (oltiin laivalla, olisi pitänyt ottaa oma hytti) noin niin kuin ihan ryhmäytymissyistä. 
Mutta kyllä on semmoista etten tykkää.
En tykännyt ennen, en ole koskaan tykännyt, erityisesti en tykännyt nyt koska kor., enkä varmaan koskaan tule tykkäämäänkään.
Seuraavissa kemuissa voin jo vähäksi aikaa tehdä katoamistemppujakin. en tiedä onko kiltteyttä vai mitä, mutta jotenkin koen että en voi uutena ihmisenä noin vain tehdä katoamistemppuja, kukaan ei tietenkään mihinkään pakota, mutta jotenkin oli semmoinen olo, että olisi antanut väärän signaalin jos olisin vetäytynyt johonkin yksinäisyyteen

Olen huomannut että olen tullut herkemmäksi - tai antanut itselleni luvan olla herkemmillä itseni suhteen - kaikesta melusta, hälystä ja sosiaalisuudesta. 
Se on tavallaan hyvä juttu.

On aikoja jolloin porukassa oleilu, sosiaaliset pelit, ihmiset ylipäätään, rassaavat ja käyvät hermoille.
Ihan kuin sielussa olisi sellainen vanhanaikaisen kirjoituskoneen rivinpäättymiskello että BING, nyt tuli tämä sosiaalisten kohtaamisten ja ihmisten rivi täyteen.
Loppu. Ei kulje tela. 

Aiemmin en tunnistanut sitä, tai en myöntänyt itselleni, ja olin usein kaikenmoisten kohtaamisten jäljiltä ärtyisä ja levoton ja epämukava kaikin tavoin. Nyt kun olen jotenkin oppinut sitä tunnistamaan ja tunnustamaan, on jotenkin helpompaa - sekä siinä tilanteessa että myöhemmin kotona.
Kummallista miten sitä rassausta voi tulla ihan tutuista ja mukavista ihmisistä ja tilanteistakin.
ymmärrän tästä näkökulmasta paremmin myös pikkulapsiarjen tuntojani, olisipa silloin ollut joku ymmärrys omasta olemisesta, olisi ollut varmaan helpompaa! 

Arjessa pahinta on usein jossain marketin maitotiskillä, sitä en meinaa kestää ollenkaan. 
ei ihme että erityisesti joulu-, pääsiäis- ja juhannusruokien hankinta on ollut aika takkuista puuhaa, kun en ole sitä ymmärtänyt. 

Syksyllä - vai olikohan se jo kesällä? - oli yksi semmoinen päivä, että kertakaikkiaan sosiaalista tuuppimista, töykkimistä, tapahtumia ja ihmisiä oli niin paljon liikaa että alkoi tuntua siltä kun sielu olisi paennut johonkin ulkoavaruuteen. 
Kun pääsin kotiin piti mennä ensin kuumaan suihkuun ja sitten parvekkeen viileälle lattialle makaamaan ennen kuin tuli jotenkin kehoonpalautunut olo. olisinpa tajunnut jo aikoja sitten miksi minulla on välillä tämmöinen itsestäkadonnut olo, olisinpa osannut kunnioittaa sitä!

Kehityspikkujoulujen jälkeen ei ollut ihan kaamea olo, vaikka olin ollut metelissä, väentungoksessa ja kor-huolissani tuntitolkulla. 

Tuleekohan minusta joskus kärttyisä vanhus, repäisen mummomekkoni jossain maitotiskillä ja huudan suoraa huutoa että älkää repikö sieluani vaan menkää pois alta, mummo jyrää margariinille nyt!