kinttupolut: tiistai, joulukuun seitsemäs. Lievä metsäkriizi

Pakkasaamu. Yhä ja edelleen.

Pukeutuminen kesti ikuisuuden.

Töitä päivällä, ja pitkästä aikaa kaksiosainen päivä, töitä myös illalla.

Pakkasen takia olin ajatellut hurauttaa iltatöistä bussilla kotiin, mutta jäin taas johonkin poimuun.
Olin järisyttävän urhea ja kävelin kotiin pimeän metsän läpi.

Jopa kaltaiseni villillä mielikuvituksella varustettu ihminen tajuaa, että äärettömällä epätodennäköisyydellä sen pimeähkön metsän kaikkein pimeimmässä mutkassa tuskin väijyy raaka palottelija-kuristaja-ryöstäjä kun mittarissa on pakkasta parikymmentä astetta ja metsäpolulla lisäkseni ehkä yksi satunnainen koiranulkoiluttaja.
Johan se hypotermitisoituisi koko häijy vaanija. ja se olisi hänelle ihan oikein!

Olin melko varma myös siitä, että lähimetsässä ei vaani sutta, tai sekin olisi melkoisen ylittämätön piileskelijä. Sen verran kuitenkin metsän liepeillä on autoteitä ja asutusta.

Kettuja, peuroja ja muita metsäneläväisiä en pelkää.
Miksi metsä pimeällä on niin pelottava?

Tajusin että kadotan puolipimeässä suuntavaiston ja minua alkaa huojuttaa. Kännykän taskulampusta oli vähän apua kaikkein pimeimmillä osuuksilla, ilman lamppua tuli sellainen olo että kaadun tai vaellan vahingossa puuta päin tai jotain.
Ehkä en haaveile asumisesta jossain pienessä yksinäisessä mökissä kaukana kaikesta.

En kyllä haaveilekaan. Mitä iloa siitäkin olisi?
Olen ihan tyytyväinen asumiseen lähiössä.