joulukuun kahdeksas - lähes todellinen kriizi

Tästä adventtilaukasta näyttää kehittyvän koottujen kriizien kansio. Jeepäjee.

Keskiviikko joulukuun kahdeksas päivä oli ihan tavallinen päivä siiheksi kunnes silmäilin firman keskusteluryhmää. 

Laukkaava kulkutauti on saavuttanut työyhteisömme. 

Ensin ajattelin että ok, nyt on näin. Mutta sitten aloin pohtia tarkemmin ja jutella työkavereiden kanssa myös.
Ilmeisesti tässä kaupungissa missä työpisteeni sijaitsee, ollaan karanteeniherkempiä kuin kotikaupungissani - riski siitä että joudumme koko lauma karanteeniin, on ilmeisesti kohtalaisen mahdollinen.

Ja minun on jo viikkokausia ollut tarkoitus lähteä Savonmaalle noutamaan opiskeleva nuori kielikylpyyn tänne Varsinaiseen Suomeen.
siis ihan kamala kriizi, se on alkanut puhua savolaisittain. kummalle kylelle ruppeet se kysyi. En ymmärtänyt kysymystä. Se sanoo ruppee ja tehhään ja ties mitä semmoista mikä ei yhtään kuulu tänne lyhyeen ja laulavaan lounaisrannikkoon.

 

Mitä enemmän asiaa mielessäni vatvoin, sitä tyhmemmältä alkoi Savonmaan-matkailuni vaikuttaa.

Jos minut karantenoidaan, joutuisin jäämään sinne nuoren opiskelijaboksiin.
Yksin.
Sen kämppä on vähän hiirenkoloa suurempi ja juuri semmoinen missä olisi ollut kiva asua - mutta opiskelijana, ei nyt.

Jos minut karantenoidaan, ja joudun jäämään sinne opiskelijaboksiin. Yksin.
Ja jos sitten vielä siinä karantenoituna sairastun.
Yksin. Vieraalla paikkakunnalla.
Ei kuulostanut hyvältä vaihtoehdolta sekään.

Eikä sekään hirveästi ajatuksissa resonoinut, vaikka minua ei karantenoitaisi, mutta sairastuisin matkan varrella.

Eikä liioin se, että jos sairastuisin, pilaisin nuorelta tulevan viikonlopun suunnitelmat.

Kahden pitkän puhelinkeskustelun ja todella pitkän sisäisen juupas-eipäs-pähkäilyn jälkeen päätin jättää reissun väliin.

Tuntui ihan älyttömän kurjalta jättää nuori selviytymään yksin pakkaamisen ja tavaroiden roudaamisen kanssa - meitä olisi sentään ollut kaksi punnertamassa matkalaukkuja junaan, mutta ja mutta. 

Keskimääräisesti harmitti.

Koko tämän parin vuoden punnerruksen ajan olen koko ajan ollut enemmän huolissani kaikesta siitä ylimääräisestä järkkäilystä ja jatkuvasta jaappaamisesta kuin taudista itsestään.
Resilienssi on aika heikoissa kantimissa.
Tai jotenkin olen koko ajan nähnyt erityisesti tuon karanteenin aivan valtavana peikkona. minua ahdistaa ajatus siitä että olen terve ja suljettuna neljän seinän sisään. ja että kirjastosta tulisi juuri silloin joku ihana varaus mitä en pääsisi noutamaan ja putoaisin jonossa sijalle kaksisataa ja joutuisin odottamaan sitä kirjaa vuoden.

Keskiviikkona olin kuitenkin silleesti reipas, että kävin apteekista hakemassa kaikki ne lääkkeet, jotka pystyin reseptillä nyt saamaan - kaiken varalta - mutta en mennyt alkoon.
Edes kaiken varalta.
Että ehkä olen vähän tässä matkan varrella siedättynyt.

En myöskään ostanut kirjakaupasta mitään lohtuhömppäkirjaa ihan vain kaiken varalta.

*

adventtilaukalla - postaus päivässä jos hyvin käy