liikuntapohdinto2

Muutaman kerran viime aikoina on ihmeellisessä intternetissä ja sen sekalaisissa uutisissa osunut silmiin se tosiasia, jonka näen ihan peiliin katsomalla.
Aikuistumisen myötä lihasmassa vähenee tai muuttaa muotoaan. (otetaan lähteeksi vaikka UKK-instituutti se on varmaankin kohtalaisen luotettavan tutkimustiedon levittäjä)


 

En ole koskaan ikinä milloinkaan ollut liikunnallinen, enkä oikein ole osannut ymmärtää sitä, miksi minun pitäisi rehkiä, kun voin istua mukavasti sohvassa lukemassa. 

Olen aiemmin sutviutunut liikkumattoman ihmisen arjessani niin ja näin, olen jaksanut kantaa ruokakassit kaupasta muutaman kilometrin verran kotiin siis välillä ihan oikeasti kantaa jos olen jäänyt johonkin bussipoimuun olen jaksanut liekuttaa lapsia ja varhaisteinejäkin. 

Jaksan yhä pyöräillä töihin ja pystyn kävelemään kymmenkunta kilometriä itkemättä kovinkaan paljoa.
Paljon mainostettu hyvä olo liikunnan jälkeen on pitkään ollut mielestäni enemmän propagandaa kuin todellisuutta, minulle hyvä olo tulee siinä vaiheessa kun pääsee kotisohvaan.

Viimeksi kuluneet pari poikkeusvuotta - jolloin mahdollisuudet siihen ainoaan lajiin, josta oikeasti edes jollain tasolla olen pitänyt, ovat olleet rajoitettuja - ovat tehneet harvinaisen selväksi sen tosiasian että kroppani kaipaa liikuntaa.
en kertakaikkiaan voi ohittaa sitä kankeuden ja jäykkyyden tunnetta joka puolella itseäni mutta en siltikään usko sitä, että kroppani mitenkään voisi kaivata liikuntaa.

Ja mikä oudompaa: myös sieluni kaipaa sitä ajoittain.
tätä minun on vielä vaikeampi uskoa

En voi myöskään sivuuttaa sitä mitä peilistä näen ja UKK:n tutkimustiedosta luen: kroppa valahtaa.
Tunnen että keho palautuu hitaammin, sohvanmutkassa istuminen jäykistää nopeammin, oleminen on kaikkinensa jotenkin hitaampaa. 

Suurin liikuntaesteeni on lopultakin tämä:
Minulla on sitoutumisprobleemi.
En usko edes itse itseeni siinä että pystyisin liikuttamaan itseäni jatkuvasti, toistuvasti ja päämäärätietoisesti.
Ja kun juuri sitä pitäisi tehdä, jatkuvasti, toistuvasti, päämäärätietoisesti, ihan koko ajan ja tästä hamaan ikuisuuteen, ei projektiluonteisesti pari viikkoa näin elokuun intopöhinässä. 

viestittelyä ystävän kanssa


Pelkästään uimahallin kymmenen kerran sarjakortin lataaminen aiheuttaa minussa lievää epämukavuutta ja kauhua siitä, että syydän rahaa semmoiseen mitä en kumminkaan tee pitkäkestoisesti.
Puhumattakaan kiipeilyhallin tuplahintaisesta kymppikortista.
En ole laisinkaan varma siitä että pystyn, kykenen tai edes haluan sitoutua yhtään mihinkään niin pitkäkestoisesti.
että ovathan ne ihan kivoja juttuja juuri nyt, mutta onko se sitä enää huomenna tai ensi viikolla, ei voi mitenkään tietää
olen möys niin pahuksen pihi; mikään ei saisi maksaa mitään
 

Kaikenlisäksi sekä uinnissa että kiipeilyssä tarvitaan varusteita.
enkä pihiyttäni haluaisi tehdä mitään hankintoja ilman jotain käsitystä jatkuvuudesta. herttileijaa kun en meinaa pystyä ostamaan itselleni edes kelvollisia alusvaatteita tai mitään muutakaan vaatteita kun ei koskaan voi tietää käytänkö niitä vai en (käytän, päivittäin) niin miten helkkarissa voisin ostaa itselleni uuden hyvän ja istuvan uimapuvun, hyvät uimalasit tai kiipeilytossut, kysyn vaan

uintivarusteet kaipaavat kohta päivitystä

 

Että jos nyt ostan itselleni kymppikortit kumpaankin paikkaan, paremmat uimalasit, sumunestoa en edes tiennyt että semmoista on!, uudet uikkarit kun vanhat ovat kauhtuneet ja kiipeilytossut niin olenko todella valmis sitoutumaan näihin lajeihin pidemmälle kuin huomiseen asti, miten rahoitan hankintani, mietin jo pitääkö minun avata joku erillinen tili sporttikuluille, vaikka en kyllä tiedä mistä sinne ilmestyy rahaa, mutta ehkä voin kohta ruveta tekemään jotain nuoren ja nousevan urheilijan sponssisopimuksia (myös palautusjuomista?)? ja vielä uudelleen olenko valmis ja kelvollinen sitoutumaan tämmöisiin juttuihin niin pitkäksi aikaa kuin kiipeilytossut ja uikkarit kestävät? eli vuosiksi

ostin sit tossut
ajattelin että miksi oikeastaan olen aikuinen
ja käyn töissä
jos en muka voisi ostaa kiipeilytossuja silloin kun haluan

 

Pystynkö ylittämään uutuudenviehätyksen innon ja jatkamaan kiipeilyhommeleita vuoden tai kaksi?
Jaksanko taas käydä uimassa kun siihen kuuluvat rutiinit ovat viimeisen parin vuoden muuttuneet ja joudun miettimään ja aikatauluttamaan koko jutun uusiksi?

Pystykö ylittämään sitoutumiskammoni ja motivoitumaan kerta kerran jälkeen uusiksi?
pelkään yhä myös että minuun iskee seinällä korkeanpaikankammo ja koko hommeli loppuu siihen.

Joudun uudestaan ja uudestaan miettimään sitä, mikä minut oikeastaan motivoi liikkumaan? 
kotimaiset kansanperinnesairaudet ja niiden uhka ja vissiin katoava lihasmassa ja nykyisellään lähestyvät vaihdevuodet myös

Mikä sinut motivoi liikkeelle, ja mihin lajeihin?
kuvittelen olevani influensseri




laitoin itseni langanostelukieltoon
säästösyistä


myös luovalle näpertelylle pitäisi löytää aikaa



9 kommenttia:

  1. Ihania, oivaltavia ja ajattelemaan pistäviä pohdintoja. Mun motivaattori on pää. Kun se on tarpeeksi täynnä ja meinaa kertakaikkiaan räjähtää, silloin on ihan pakko päästä metsään. (Voidaanko tästä nyt ajatella, että aina kun olen Instatarinassani metsässä, voit suorilta olettaa mun olevan poksahtamispisteessä ?) Ehkä sen jälkeen, kun poksahtamista on hillitty pari viikkoa putkeen, voi kyseessä olla jo joku tavan tapainen?
    Mä ajattelisin omalla kohdallani, että sitouttaminen saisi mut paremmin liikkeelle. Jos kaikki on vaan oman halun tai viitsimisen (tai muka ehtimisen) varassa, saattaa jäädä harvaksi, jos pää muuten on kunnossa. Kai. Joku määrätty päivä tai kellonlyömä toimisi mulla. Kai.
    Mä kyllä tunnistan liikunnan jälkeisen hyvän olon. Sitä mietin useinkin, että miksi sitten sitä liikkumista on niin hempuran vaikea lähteä tekemään? Jostain ihme syystä ne kotihösöt -ja sohvakin- vetää paljon enemmän.
    Onko missään mitään logiikkaa, kysyn vaan!?
    Ja hei. Mun mielestä kaksi harrastusta joita kuitenkin vaikutat tekevän ihan suht usein, on oikein hyvä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. toi on hyvä motivaattori, ja mulle myös tärkeä! Yhtenä päivänä kävin aamulla uimassa ja oli hyvä. Työpäivä oli vähän plääh ja sen jälkeen olin että "voi tyhmä kun kävin jo aamulla uimassa, nyt sitä vasta olisinkin tarvinnut!"
      Mun työ on nyt säännöllisempää kuin vuosi sitten, ja nyt ehkä pystyisin jo ottamaan myös tuon kelloon ja päivään sitoutetun ajankohdan. Mä yritän jollain tavalla kyllä määrittää itselleni harrastuspäivät siinä määrin mitä poukkoileva aikataulu antaa myöden. Jostain (elämäntapa-)kirjasta bongasin että liiku aina maanantaisin. Siitä olen yrittänyt pitää kiinni (paitsi koo-vuosina). Jotenkin viikko alkaa ryhdikkäästi.

      Poista
  2. Keksiäkäisen naisen kuuluu panostaa rapautuvan kropan rapautumisen estoon, että voi sitten joskus eläkepäivillä siirtyä viinin lipitykseen ;) Eli muuta kuin 10-kerran kortit hankintaan ja tavoiteeksi molempien korttien käyttäminen. Kaiken aloittaminenhan on aina ihan tuskaa, ja myönnetään että rutiinin ylläpitäminenkään ei ole kevyttä. Mutta ilman aloitusta, ei tule rutiinia. Eli nyt aloittelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tavoitteenani on tervehenkinen rappiotila eläkepäivillä :)

      Kymppikortit on, sekä uimahallille että kiipeilyhallille. Nyt haetaan rutiinia :)

      Poista
  3. Tiedät jo ennestään mun liikuntamietteet, joten tartun sensijaan tähän sun lauseeseen
    "Ajattelin että miksi oikeastaan olen aikuinen
    ja käyn töissä
    jos en muka voisi ostaa kiipeilytossuja silloin kun haluan"

    Toi on just niin hyvä! Itse(kin) kun olen tottunut elämään nuukasti ja kaikinpuolin järkevästi ja törsäämättä, joutuu välillä näin kohta 60-vuotiaana tolkuttamaan itselleen, että mitä ihmeen järkeä on käydä päivästä toiseen töissä, jos sillä palkallaan ei mitään koskaan itselleen osta. Siis sellaista mitä itse haluaa, riippumatta siitä onko se välttämätöntä tai edes tarpeellistakaan. Ei aina tarvi olla.

    Ja jos joku tappaa liikuntainnon, niin se on ihan pomminvarmasti ne vääränlaiset tai ikivanhat vaatteet tai välineet.
    Jos samalla koiranulkoilutustoppatakilla ja kengillä kuvittelee nauttivansa muustakin liikunasta kelillä kuin kelillä, niin eihän siitä voi seurata muuta kuin vastenmielisyys kaikenlaista ulkoliikuntaa kohtaan. SIlti ei tarvi mikään sellainen tekstiili- tai välineurheilija olla, että heti alkuvaiheessa ostaa ammattilaistasolle tarkoitetut vermeet, mutta kunnolliset niiden pitää olla tai ei harrastamisesta tule yhtään mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ehdottoman oikeassa tuossa varusteasiassa. Väittäisin, että varusteiden hankkiminen tarkoittaa sitä, että tekee omat tarpeensa jollain tavalla näkyväksi ja antaa itselleen signaalin, että tähän asiaan haluan suhtautua vakavasti - että oma hyvinvointini on minulle tärkeä asia. Eihän niiden varusteiden tarvitse ammattilaistasoa olla.
      Joskus vuosia sitten nimesin jonkun lukuisista repuistani treenikassiksi. Pelkästään se, että oli yksi tietty reppu, joka oli pyhitetty vain uimahallikamoille teki sen fiiliksen että suhtaudun lajiin arvostavasti - ja itseeni myös.
      Tällä hetkellä pidän treenipäiväkirjaa (mutta treenikassi puuttuu).

      Poista
    2. niin ja tietysti myös siksi varusteet ovat tärkeitä, että oikeanlaisilla varusteilla tekeminen on mielekkäämpää.

      Poista
  4. Sä olet ihan oikea influensseri. Sait taas minut ajattelemaan. Mua nauratti kyllä tuo sitoutumiskammo. Mäkin kammoan kymppikortteja koska ihan varmaan kyllästyn jo kolmessa kerrassa. Nyt mä olen sitoutunut tohon mun kuntopyörään, jolla lähes joka päivä poljen ja keski-ikäisesti joudun sanomaan sen tehneen hyvää mun polville. POLVILLE :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. toisaalta kymppikortti ehkä pakottaa ihmisen tekemään jotain, sitoutumiskammosta huolimatta.
      mä en pysty sitoutumaan kotioloissa treenaamiseen, tai en kyllä ole kunnolla sitä kokeillutkaan. Respect jokaiselle joka treenaa kotona!

      Poista