kiipeilykeskiviikko

 Olen koko alkuviikon haaveillut kiipeilystä.
Menin hallillekin ihan etuajassa kun kotona ei ollut mitään tekemistä.

Hirveästi väkeä. Ihan tupaten täynnä koko halli.

Hyvästä motivaatiosta huolimatta jotenkaan ei vain treeni käynnistynyt kunnolla.
Pelotti olla ylhäällä ja pelotti tulla alas.
Muutama hintelä onnistuminen ja hirveän paljon adrenaliinia. Kerran meinasin tippua pahasti.

Normaalisti treenaan Isoveljen opastuksella ja ohjauksessa, hän kiipeilyvalmentaa opintojen ohella useampaa ryhmää.
Toisinaan mukaan tulee Pikkusisko, joka on välillä tällä hallilla töissä ja valmentaa hänkin, tosin toisella hallilla. vai pitäisikö kummankin kohdalla puhua ohjaamisesta ennemmin?
Isoveli on nimennyt itsensä valmentajaksi ja siskonsa tekniikkavalmentajaksi.
Nyt tuli soppaan vielä yksi alunperin omien töiden kautta tuttu mies. Hän nimesi itsensä henkiseksi valmentajaksi.
On kuulkaa aika stressaavaa kun tuntee olonsa yhtä sulokkaaksi kuin sarvikuono ja yrittää muistaa kaikki mahdolliset ohjeet lantio seinää kohti! toukkari! polvi! kriittisten silmien tuijotuksessa. Onnistuin kattoprofiililla pääsemään tavoitteeseeni eli toiseksi viimeiseen otteeseen viimeinen ei ole realistinen ja sitten mässähdin selälleni pläts vain.
Ajattelin että jos se mies, niin kiva kuin onkin, jää pitkäksi aikaa seuraamaan meidän treenejä, menen ihan puihin.
Tykkään tehdä asioita rauhassa ja itsekseni siksi uiminen on niin kivaa: kun pää on veden alla en näe muiden kriittisiä katseita

. Ja otan hirveän huonosti ohjausta vastaan.
Isoveli on siitä mainio tyyppi että se onnistuu luomaan ympärilleen tai minun ympärilleni turvallisen tilan.

*

Kävin päivällä myös töissä. Tein töitä. Olin välillä turhautunut.

Kotona laitoin itselleni ruokaa. Keitin pastaa ja laitoin sekaan valkosipulituorejuustoa. Sitten pilkoin joukkoon pikkutomaatteja, sipulia ja paprikaa, vähän pähkinärouhetta ja fetakuutioita. Oli mainiota.