Nuorimmainen haaveilee omilleen muuttamisesta.
Olen käynyt läpi seuraavat ajatukset:
- ei kai nyt ihan vielä?
- me jäädään kohta kaksin.
- me jäädään kohta kaksin ❤️ .
- me jäädään kohta kaksin. En kestä, tästä ei tule mitään, mistään ei tule mitään.
- me jäädään kohta kaksin. No jaa, voi se olla ihan hyväkin juttu. Ehkä. Jossain olosuhteissa.
- voin tehdä töitä vaikka kuinka paljon. Voisin ottaa täydet tunnit. Paitsi että firman budjetissa ei taida olla varaa, ollaan realisteja.
- keskihuone jää tyhjäksi
- keskihuoneesta voi tehdä musiikkihuoneen / kirjastohuoneen /pienen olohuoneen
- keskihuoneesta voi tehdä vierashuoneen
- keskihuoneesta voi tehdä ruokahuoneen ei! ei missään nimessä!
- keskihuoneesta voi tehdä meille makkarin ja pikkuhuoneesta jotain muuta
- voidaan myllätä kaikki huoneet, tehdään takahuoneesta herraskainen salonki, keskihuoneesta makkari ja pikkuhuoneesta vierashuone ehkä ei kumminkaan, liikaa vaivaa
- me jäädään kohta kaksin (kohdat 1-4)
- pitää keksiä jotain yhteistä iltojen iloksi
- kohta jääkaappi kuuluu vain mulle!
- kohta jääkaappi ja keittiön kuivatavarakaapit kuuluvat vain mulle!
- kohta keittiössä on vain mulle kuuluvia ruokia, mun jääkaappi, mun kuivakaappi, mun astiat!
- voisko se nuori jo muuttaa, koska haluan keittiöni ja kaappini vain itselleni
 |
| keittiö joskus kauan sitten |
Mitä minusta kertoo se, että innostun omasta jääkaapista?
Mitä epäomaa siinä on tähän mennessä ollut?
Miksi en sisustaisi jääkaappia omalla tavalla jo nyt?
Tai kuivatavarakaappeja?
Tai astiakaappeja?
Mitä minusta kertoo se, että kriiziydyn ja innostun keittiön kautta?
Miettikää nyt silti: vihdoinkin kaappi jossa ei ole nuudelipaketteja aion ilmeisesti lopettaa nuudeleiden syömisen, tonnikalapurkkeja olen kait allerginen tonnikalalle; sääli koska tykkään siitä, ketsuppia ikään kuin en pitäisi sitä varastossa nuorison varalta.
Tai jääkaappia, jossa ei ole hedelmäpommijogurttia pikareissa, valkosipulituorejuustoa pyöreässä pakkauksessa tai lidlin tietynmerkkistä juustoa - ilmiselvää autuutta.
Saan vihdoinkin säilyttää ja tehdä semmoisia ruokia kuin itse haluan.
Minä!
En kyllä tiedä, mitä minun jääkaapissani on.
Enkä tiedä missä välissä muutun niin, ettei minulla ole ylitsetursuavaa kuivatavarakaappia tai täyteenahdettua jääkaappia.
Lehtori kysyi ehkä sinänsä järkevästi että onko hänelle sijaa jääkaapissa tai edes hänen ruuilleen.
Lupasin hommata hänelle semmoisen minijääkaapin sinne herraskaiseen salonkiin.
*
teidän jääkaappinne eivät ole teidän jääkaappejanne
ne kuuluvat kaikille ovesta sisään tallustaville
sillä vaikka ne ovat teidän keittiössänne
eivät ne sittenkään kuulu teille
täyttäkää kaikin mokomin ruualla, mutta sellaisella joka sopii kaikille
täyttäkää kaikin mokomin ruualla, mutta jättäkää omanne vähemmälle
sillä jääkaapit ja niiden ruuat kuuluvat kaikille niille
jotka keittiön ovesta sisään tallustavat
vaikka mitä muuta kuvittelisittekaan
te voitte yrittää omistaa jääkaappinne
mutta se on silkkaa kuvitelmaa
jääkaapit ruokineen kuuluvat kaikille niille
joiden on nälkä ja jano
ja jotka tulevat keittiönne ovesta sisään
aina siihen asti kunnes he ovat valmiita omien jääkaappiensa äärelle
(tämä yrittää olla pastissi)
Ihana Gibran -viitaus ♥
VastaaPoistaJust kävin isosti kaupassa kun on kuopusviikonloppu ja ei ostokset kyllä on kun sellaisena viikonloppuna kun olen vain itsekseni. Toki osittain siitä syystä, että hän on lihansyöjä ja minä en. Mutta on siinä muutakin (mm just niitä nuudeleita ja tiettyä jogurttia - ja apua unohdinkin ostaa sitä tuorejuustoa pyöreässä pakkauksessa ;-).
Kuopuksella on minijääkaappi omssa huoneessaan, miksen Lehtorillakin voisi olla?
*eri ostokset
Poistataatusti tulee eri ostokset kunhan tuo nuorimmainen tuosta löytää oman paikkansa :)
Poistaehkä ei kumminkaan minijääkaappia, tässä sähkökurimuksessa...
Hieno runosopeutus!
VastaaPoistaMeidän ruokamäärät ovat aivan järkyttäviä. Yksi iso jääkaappi ei meinaa riittää.
Minulle tuo lasten pesästä lentäminen on vielä edessä. En tiedä, että onko se haikeaa, kamalaa vai myös pikkuisen ihanaa. Kun on saanut kolme lasta pienillä ikäeroilla iäkkäämpänä ja painanut töitä välillä aika lailla ja huolehtinut myös ikääntyvistä vanhemmista, niin mielessä käy nuorison omilleen muuttamiseen, että yhtään en pitäisi pahakseni vaikka pääsisin vähän helpommallakin. Sitä kauhuskenaariota olen joskus ajatellut, että jos samaan aikaan koti tyhjenee, niin jäisi työttömäksi. Se olisi varmaan niin suuri elämänmuutos, että sulatteleminen voisi ottaa koville. En enää asuisi transithallissa menijöiden ja tulijoiden keskellä enkä yrittäisi kaikki arkipäiviä järjestellä sekavia asioita ja katsella kristallipallosta, että mitä meiltä mahtuisi tuontantoon 2028 ja vastata sähköpostitulvaan.
teillä saattaa käydä kerralla tuplatyhjeneminen, jos yksi muuttaa omilleen ja toinen lähtee vaikka inttiin; se on aikamoinen muutos se!
PoistaSanoisin että tyhjentymisvaihe on tuota kaikkea, haikeaa, kamalaa ja pikkuisen ihanaa.
Mulla toistaiseksi keskimmäisen lähtö oli hankalin, nuorinhan nyt vasta etsimässä asuntoa itselleen. Keskimmäisen kohdalla varmaan se, että hän lähti kesken koronavuosien hyvin selkeästi toiselle paikkakunnalle ilman tukiverkostoja. Kyllä oli vaikea jättää lapsi sinne karuun, väliaikaiseen opiskelijaboksiin.
Toinen mikä mulla on vielä edessä, ovat nuo vanhemmat ja heistä huolehtiminen. Ovat vielä aktiivisia ja itsenäisiä toimijoita, ei tarvitse murehtia suuremmin.
Gibranilla on sana hallussa, ja niin on sullakin <3. Voimia uuteen elämän tilanteeseen, mulla vielä kaikki tuo edessä (monia itkuja on itkettävänä!) Onko se uhka vai kuitenkin mahdollisuus?
VastaaPoistaehkä enemmän kuitenkin mahdollisuus, kunhan pääsee sen alkuvaiheen ja suuren muutoksen yli.
Poista