Kävin perjantaina töiden jälkeen kirjastossa, ihan vain palauttamassa pari kirjaa. Tralla-laa ja muuta sentapaista.
Ja ihan vain - tralla-laa - ajattelin että kurkistan vähänpikkuisen johonkin kirjahyllyyn.
Olen nimittäin viime aikoina vältellyt aika lailla kirjaston hyllyjen välissä liikuskelua, ihan hyvästä syystä.
Onhan minulla jo ennestään taipumus ajautua sinua saattaisi kiinnosta myös -kurimukseen pelkästään tehdessäni varauksia.
No...
Näinhän siinä sitten kävi...
*
Kun pääsin kotiin, söimme roskaruuat, linnoittauduin sohvannurkkaan viinilasillisen kanssa, ja ilmoitin viettäväni sapattia.
Vaikeinta oli valita, mistä kirjasta aloittaisin.
Jenna Barkin: He's always been my son oli viikonlopun valintani. Kiihkoton, asiallinen, napakka, reipas elämäntarina oman lapsen transsukupuolisuudesta.
Hyvä, opettavainen, ajatuksia ja keskusteluja herättävä kirja, ja aihe, joka oli itselleni lähes täysin vieras. Tai ei vieras, mutta aihe jota en oikeastaan ole millään tavalla tullut sen kummemmin ajatelleeksi.
Sain yhden teinin kanssa aikaan pitkän ja polveilevan keskustelun sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudesta.
Totesimme kumpikin, että on jollain tasolla helppoa käsittää rakastuminen samaa sukupuolta olevaan henkilöön - sellaiseen tunnekokemukseen pystyy jotenkin eläytymään ja sen pystyy ymmärtämään ja siksi sitä on melko helppo omassa päässään käsittää ja käsitellä.
Transsukupuolisuus taas ei tunnekokemuksena voi(kaan) mitenkään avautua.
Pohdimme sitä ja sukupuoli-identiteettiä yleensä.
Pohdimme sitä, miten sateenkaarikansa on entisinä aikoina elänyt tai ollut elämättä.
Ja kirjan innoittamana itsekseni pohdin paljon kieltä ja kielen merkitystä: tässä tarinassa - ja varmaankin monilla kielialueilla - iso merkitys henkilön sukupuoli-identiteetille on sillä, millä pronominillä hän ja hänen ympäristönsä häneen viittaavat. Asia, jolle en ole aiemmin uhrannut ajatuksenpoikastakaan.
Päässä humisee oivaltamisen ilo.
