hevosurheilua?

taaskaan en pääse kommentoimaan, edes itseäni. Höh ja pöh!

*
Syksyn harrastusrumba tai -samba, ehkä jopa -marssi, on alkamaisillaan.
Viimeistään ensi viikolla sytkähtelevät melkein kaikki lajit käyntiin. Meillä on säbää, tanhua, viukkaa, huikkaa, orkkaa, sanataidetta, partsaa. Ja jos Isosiskosta riippuisi, myös hevosurheilua.
Siinä kohden kulkee minun henkinen rajani. Ei.
Partion nielen mitenkuten, se on lähellä ja ryhmää ohjaavat Pikkusiskolle ennestään tutut ihmiset.
Mutta hevosurheilua - ei kiitos.

Joskus alakoulussa olin tietysti heppahullu, niinkuin kaikki pikkutytöt. Paitsi että pelkäsin hevosia kuollakseni (mutta ei takerruta siihen.) (luin kaikki Lauran ponitallit, tietysti osasin koulia estehevosen, ihan vanhasta muistista!)
Kävin kerran yhden luokkakaverin kanssa tallilla - ja sen lisäksi että pelkäsin kuollakseni ja sain päänsäryn, kiinnitin myös huomiota siihen, miten tylysti ja yliolkaisesti lapsia siellä kohdeltiin. Silti ne arvatenkin kalliit eläimet olivat täysin heppahuumaantuneiden pikkutyttöjen hoidettavina.
Muistan että ihmettelin sitä jo silloin. Sitä tylyä ja jotenkin orjuuttavaa ilmapiiriä.

Muutama vuosi sitten Isosisko sai pari ratsastuskertaa synttärilahjaksi kummitädiltään. Karaisin luontoni ja päätin ottaa avoimin mielin vastaan uuden potentiaalisen lajin.
Juuei.
Pelkäsin edelleen kuollakseni (miksi, miksi ne muljauttelevat silmiään ja viskovat päitään ja niillä on ne hervottomat jalat?)
Eikä ilmapiiri ollut yhtään sen suotuisampi.
Arvoasteikossa ylenneet tallitytöt olivat nokkavalla tavalla leuhkoja - mitään muuta sanaa en keksi - läpsivät ja tönivät hevosia, räimivät ohjaksenperilläkin ja suhtautuivat pikkuisiin ratsastajiin hyvin yliolkaisesti.
Yhtään vastuullista aikuista en tavannut, kukaan ei ottanut meitä vastaan, ei opastanut, eikä ottanut kertakävijästä mitään vastuuta, saati sitten että jälkihoitona olisi ollut edes jonkinlaista markkinointia ("jos piditte, tervetuloa uudelleen!").

Mahtilukemiin verenpaineeni nousi viime kesänä.
Vaatimattomalla parin satasen investoinnilla olisin voinut ilmoittaa lapsen "tallikurssille" - opettelemme eläimistä huolehtimista, mm. siivousta, pidämme pehmokoiranäyttelyn ja kurssin lopuksi pääsemme kerran talutusratsastukseen.
Siis mitä?
Minä maksan siitä, että lapsi siivoaa tallia ja vie pehmokoiran mukaansa?
Ei kiitos.

Toivon totisesti, että olen ymmärtänyt jotain perustavanlaatuisen väärin - mutta kaikesta huolimatta minulla on se käsitys, että pikkutytöt maksavat ensin omaisuuksia tunneistaan ja sitten vielä siivun lisää hoitohevosestaan ja heidän odotetaan olevan sukimassa ja luomassa lantaa tämän tästä.
Ilman reilua hyvitystä. Silkkana orjatyövoimana, jota voivat hyödyntää kaikki arvoasteikossa korkeammalla olevat.
Sillä onhan lapselle ihan riittävää se, kun saappaissa on kakkakikkareita ja hevonen sanoo hörrr pitkän päivän päätteeksi ja sitä saa joskus vähän silittää. (mutta ei nyt, kun se on niin väsynyt tunnin jälkeen.)

Jos minä (ja kaikkien kannattaa ilman muuta olla samaa mieltä, maailma olisi paljon parempi paikka!) olisin ensin investoinut setelin poikineen elinkeinooni, ja jos elinkeinoni olisivat elävät eläimet, ei niitä tosiaankaan hoitaisi yksikään alaikäinen ilman valvontaa. Tai ilman korvausta.

*
Voisin vielä mouhata toisestakin luvattoman heikosti hoidetusta markkinointijutusta: alaikäisten rahat ja harrastukset kun useimmiten ovat keski-ikäisten, -luokkaisten ja -tuloisten vanhempien taskuissa, mutta jääköön toiseen kertaan.
Sanonpa vain, että entistä ponnekkaammin kannustan lapsukaisiani mahdollisimman edukkaisiin, hyvin organisoituihin harrasteisiin.
Sellaisiakin nimittäin on.
Joissa lapsi otetaan huomioon, ja joissa toimitaan hyvin ja reilun pelin sääntöjen mukaan, vaikkei vanhempien kukkaroilla käytäisikään.

elävöitymistä ja ylevöitymistä

tekisi mieleni ahd.-masentua, koska kaikki muutkin ovat sellaisia täällä verstaalla.
Eilen oli maanantai, eikä meiltä tullut ulos muuta kuin todellisia maanantaikappaleita.
Tänään jatkamme kaikesta päätellen saman sadon niittämistä.

Olen ollut hetken hellittämättömän hyvällä tuulella. Koht' en enää jaksa. Enkä viitsi.

*
Tänää pohdiskelen Etnaa.
Taannoin pääsin hraHakkaraisen työsiivellä Sisiliaan. Näimme ja koimme kaikenlaista tosi hienoa: barokkikirkkoja, barokkikirkkoja ja vielä lisää barokkikirkkoja.
Kaksi asiaa oli kuitenkin ylitse muiden, ja niistä ehdottomasti toinen oli "Etnanpa kaukana kauniina nään".
Vietimme matkamme viimeisen (lepo)päivän Cataniassa, jonka pääkatu (Via Etnea) näyttää päättyvän suoraan tuon tulivuoren juurelle. Päivä oli vähän autereinen ja vuori näytti kangastukselta kadun päässä.

Lapsena luulin, että Sylvian joululaulussa laulettiin "Ja Et' Napa kaukana kauniina..."; siis Etelänapa. Vähän isompana oivalsin, että kyseessä onkin italialainen tulivuori.
En voi väittää, että olisin aina halunnut nähdä juuri Etnan. Tai käydä Sisiliassa.
Mutta kun Etnanpa kaukana kauniina näin, olin kyllä elävöitynyt ja ylevöitynyt.
Oli se kaunis.

*

Aloin muistella Sisilian-matkaamme, ja olen nyt kaihoisan nostalginen ja kaukokaipuinen.
Lasten kanssa reissaaminen ja resuaminen on niin toisenlaista kuin aikuisseurassa. Jatkoin muistelemalla kesälomaamme.
Vaikka ehkä haaveilenkin kahdenkeskisistä viiniä-ja-pizzaa roomalaisen piazzan laitamilla -tyyppisistä matkoista, kahviloista ja vilinän katselusta, silti elävöidyn ja ylevöidyn vähintään samalla intensiteetillä kun katselin kesämatkalla kauhukolmikkoa: sitä, kuinka he kansainvälisellä retkellä liimautuivat englantia puhuvan oppaan perään ja seurasivat herpaantumatta esittelyä.
Tai sitä, kuinka he elävöityivät ja ylevöityivät piinallisen kuumasta hellepäivästä huolimatta Knossoksen raunioilla - jopa siinä määrin että opas kehui heitä mielenkiinnosta ja tarkkaavaisuudesta.

Se taisi olla kesälomamatkamme parhainta antia: taaperovuodet ovat totisesti takana, voimme yhdessä elävöityä ja ylevöityä myös muista asioista kuin pallomeristä.

*
Pystyisinköhän jatkamaan päivääni elävöitynees-ylevöityneissä tunnelmissa?

nati-nati-nati

maanantai.
Työkausi verstaalla on täydessä käynnissä, puhelimet pirisevät, sähköposti paukkuu. Viikonloppu meni sekin verstashommissa. Töissä olin vain sunnuntaina, mutta lauantai meni tietysti kiukutellessa ja murehtiessa ja sunnuntai oli jo lähtökohtaisesti pilalla. IN-HO-AN viikonloppuhommia.
Kun Uusi Työntekijä loppuviikosta kysyi ottaisinko nakin hoitaakseni, teki mieleni sanoa ettei kuulu työsopimukseen.
En sanonut.
Palkkasin Isoveljen mukaani, ja sainkin kaverikseni innokkaan ja asialleen omistautuneen työkaverin - leffalipun hinnalla.

Ensi viikonloppuna on Työ2:sta, sitä seuraavana taas verstasta.
Miten tässä näin on päässyt käymään?

Puhelinkin on ruvennut oikuttelemaan. Lähipiiri valittaa että "valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä".
En tiedä, johtuuko se siitä että kannan telefoonia taskussani ja ihrat lamaannuttavat puhelinkentän vai missä on vika?
Työ2:n pomon piti soittaa aamulla, mutta eipä vain ole pirinää kuulunut. Vaikka aparaatti ähöttää pöydän kulmalla ja on kai ihan toiminnassakin.
IN-HO-AN myös sitä, että pitäisi korjata puhelin tai ostaa uusi. Niissä typerissä puhelinliikkeissä on typeriä puhelinmyyjiä, jotka yrittävät myydä typeriä lääpintänäytöllisiä aparaatteja, vaikken sellaista halua ja vakuuttelevat että ihan selvästi tarvitsen laitteen, jolla pääsen nettiin ja jota voi käyttää vaikka leivänpaahtimena hätätilanteessa.
Minä tarvitsen korkeintaan puhelimen, mahdollisesti tekstiviestitoiminnolla.
En osaa tätä nykyistäkään käyttää, ja olen omistanut sen jo kolme vuotta.
Miten voi edes olla että se jo nyt lamaantuu?

Olen siitäkin niin hermostunut, että näin unta: ostin sellaisen telkkarin kaukosäätimen, jolla ei voinut edes lähettää niitä tekstiviestejä.

Kyllä on murheen aiheet ihmisellä.

Vaikka kyllä kai on tunnustettava, että telefooni on kovassa käytössä.
Kaikki (lähinnä puhelinmyyjät) soittavat aina silloin kun olen leipomassa.
Paljon mahdollista, että telefoonini on täynnä jauhoja ja hiivaa, ja jos sen laittaisi vaikka uuniin, saisi aikaan kelpo pullan.
Siksen halua lääpintänäyttöä, kuvitelkaa miltä se näyttäisi kun ryntäisin vastaamaan kädet taikinassa.
Olen kuitenkin niin kiltti ihminen, etten millään pysty jättämään vastaamatta. Edes silloin kun en oikeastaan pystyisi vastaamaan.
Kännykkäaika ei sovi tällaiselle ihmiselle.