roolikartta-angst

Koukkasin tänään verstaalle yhden koulun kautta jälleen kerran yhteen lapsen ja perheen kokonaisvaltaiseen terveystarkastukseen. Tämän koulun terkkari oli ällöttävän ylipirteä: "katsotaanpas nyt yhdessä tätä vanhemmuuden roolikarttaa, hmm, kylläpä onkin paljon tehtäviä meillä vanhemmilla. eiköstä niin?" Ja taas kerran sain yhden murkunkäsittelyoppaan: "siellä on keskiaukeamalla semmoisia sopimuksia ihan koko perheelle. niin."

Sanoin että kuulehan, näitä lapsia on kolmin kappalein ja minä olen tuon roolikartan nyt niin moneen kertaan tutkinut, että annetaan olla vain. Ja sitten sanoin että minulla on tässä kasvamassa fiksu ja kiva ja nätti tyttö, en ole erityisen huolissani hänestä.

Terkkarihan riemastui tyystin: "kuulitko miten äiti sinusta sanoi, eikö ole ihanaa" ja minulle sivuun: "hienoa! juuri noin sitä pitää lapselle puhua. Se tukee myönteistä itsetunnon kehittymistä."
aaargh.

Terkkari ehti myös kertoa, ettei hänellä ole yhtään laastaria kotona, ja näyttää pohjevenytyksen ja kysyä hienosti kiertäen että onko murrosiän säännöllisiä merkkejä näkyvissä ja hihittää aika monta kertaa ja näyttää että tuolla on tuommoiset minuuttijumppaohjeet. Niitä pitää tehdä ihan joka päivä. Niin.

Vietin ihan liian monta minuuttia samassa tilassa sen kyllitädin ja duracellpupun risteytyksen kanssa.

aargh.

En tunnustanut sitä, etten vieläkään ymmärrä, mikä on sen laminoidun ja niin ylen hienon vanhemmuuden roolikartan tavoite ja perimmäinen tarkoitus.
Pitäisikö siitä jotenkin oivaltaa jotain? Että jos en ole näihin päälle kolmeenkymmeneen äitityövuoteen oivaltanut, että ah! Rajojen asettaja! Nytkö sen sitten oivaltaisin, siinä kolmessatoista minuutissa jonka tuo perusteellinen tarkastus kestää?
En kyllä usko että oivaltuu pelkällä vilkaisulla.

Ja sitä paitsi, johan nuo nyt olisivat jo niin villaantuneet, ettei sitä yhdellä roolikartan vilkuilulla enää korjattaisi. Kyllä ihan oikeasti sitten jo tarttis tehdä jottan.

*huoks*

Eilinen aamu alkoi selittämällä edustuksellisen demokratian periaatteita kasvavalle nuorisolle. Kotiintultua päivä jatkui tietysti perinteisellä onkoläksyttehty-natkutuksella ja ruuanlaitolla ja kasvistensyönti-päsmätyksellä.
Päivä päättyi siihen kun selvitin ihmislapsen sikiämisen ja syntymisen merkillisiä olosuhteita.

Totesin illalla hraH:lle että ainoa mikä jäi päivästä puuttumaan oli vissiin iltahartaus, muuten tuli kyllä hoidettua vanhemmuuden kaikki aspektit.

Koska aamu on iltaa viisaampi, voin todeta että suoritin vanhemmuuttani eilen ihan koko roolikartan mukaan.
Niin olen lahjakas.

maanantaina taas

arvatkaa, oliko viikonloppu
a) liian pitkä
b) sopiva
c) liian lyhyt?

Niinpä.

Olen pers.kohtaisessa kriisissä muutenkin, koska pääkopassani möyryää satajayksi ajatusta joita en ehdi riittävästi ajatella kun on niin paljon muuta.
Aamulla yritin bussissa mutta takanani istui kaksi niin kovaäänistä etelänaapurilaista, etten kuullut mitä ajattelin koska korvissani rääkkivät niin ylen toimeleaast nuo rysäbögsän kuluttajaikset.

Vaihtobussissa puolestaan oli kovin täyttä ja paljon teinejä joiden herkkää elämää oli epä keikauttanut. Tuskaa ei niinkään aiheuttanut se, että vanhemmat (nuo kurjat!) olivat takavarikoineet puhelimen, vaan se, missä järjestyksessä palautetulla puhelimella oli kavereille soiteltu. ("miksetsä soittanut mulle ensin?")
Mikään ei ole niin närkästynyt kuin syvän epän närkästyttämä viisitoistakesäinen tyttö. ("sun puhelin oli varattu"; "kyll mä tajuun, ettet sä haluu mulle soittaa"*niisk*)

Tunnustan kyllä itsekin aiheuttaneeni pahennusta linjaliikenteessä. Kertasin taannoin eräälle tuttavalle traumatisoivia remppa- ja muuttokauhukokemuksiamme, kun huomasin että seuraavassa penkkirivissä istuva täti-ihminen oli joutunut jonkinlaiseen sekavaan tunnetilaan.
Minkä minä sille voin, että jääkaappiliike kadotti kokonaisen jääkaapin? Minusta se on vieläkin ihan käsittämätöntä. Ihmettelen vieläkin sitä poloista, jolle on toimitettu se meidän kaksimetrinen kaappimme vaikka on tilannut jonkun leivänpaahtimen.
Kyllä minun mielestäni on vähän epähienoa salakuuntelijalta nauraa niin kovasti että meinaa pudota penkiltä.

*
Edustuksellisen demokratian selittäminen klo 6.38 on muuten aivan käsittämättömän vaikeaa.
"miks ei voida vaan kysyä ihmisiltä että mitä mieltä ne on?"

kunnallispoliittinen toive

Mistäköhän tänään voisi natista?
Olen ihan muumitunnelmissa: tekisi mieleni mennä rouskuttamaan kuusenneulasia ja vetäytyä talviunille.

*

Setvin eilen työpäivän jälkeen kaikenmoisia asioita.
Ensin oli miinusmerkkinen lasku: minun piti saamani hyvitystä yhdestä remppaepäkohdasta. Laskun laittoivat mokomat, tosin siis miinusmerkkisenä. Huvitti, kun laskussa olivat ne tavalliset ukaasit: viivästyskorko niin-ja-niin-paljon ja uhkaus ulosotosta.
Noinkohan mahtaa olla: hyvityksen maksatus on nyt suunnilleen viikon myöhässä. Mahtavatko maksaa minulle viivästyskorkoa? Miten suhtatutuvat jos laitan ulosoton perään?

Toisena setvittelin Isoveljen kouluasioita.
Isoveli on nyt käynyt yläkouluaan pari kuukautta. Soitin opettajalle ja kyselin kelpo curlingvanhemman tavoin muutamasta mieltäni vaivanneesta asiasta ja oikein liikutuin siitä millaisin sanoin opettaja poikastani kuvasi.
Oli kuulemma jutellut muutamien Isoveljen opettajien kanssa ja saanut heiltä hyvää palautetta. ("akateemisesti suuntautunut" ja "sujuvasanainen" ja "laaja tietämys")
Kun poikanen vielä kotiutuessaan kertoi että rehtori oli häntä kehunut, olin melkein tyytyväisyyteeni ratketa.
Lähikoulussa kun tuntui usein siltä, että Isoveljen tapaiset tyypit jäävät touhukkaampien varjoon.
Sen myönsi Pikkusiskonkin ope - samasta lähikoulusta - sanoessaan, että nyt on ihanaa kun on pieni luokka ja ehtii eriyttämään opetusta myös niiden nopeammin oppivien kohdalla.

Hienoa ei niinkään ole se, että lasta kehutaan (vaikka se onkin!), vaan se, että nämä opettajat osoittavat tuntevansa ja tutustuvansa oppilaisiinsa. Isoveli on tullut kouluunsa oman alueen ulkopuolelta, ja hänet on jo nyt pantu merkille. Että tuossa koulussa oppilaat eivät ole vain harmaata rasittavaa murkkuikäisten massaa, jotka yritetään nopeasti työntää tunnelin toisesta päästä ulos. Se häkellyttää.
Johtuu varmaan siitä, että minulla oli opettajia, jotka eivät kolmenkaan vuoden jälkeen muistaneet oppilaiden nimiä: yhdellekin opettajalle olin koko kolmen vuoden rupeaman verran "sinä siinä". Ei muuten, mutta muita luokan tyttöjä hän puhutteli tyylikkäästi neiti sejase; minä en ollut edes neiti, - ei - olin enimmäkseen sinäsiinä, ja huonompina päivinä pelkästään trööh (+etusormella osoitus). Aargh.

Aivan erityisen fantsua on se, että Isoveljen koulun rehtorilla on aikaa ja halua kierrellä luokissa tapaamassa oppilaitaan. Juttelemassa.
Käsittämätöntä.
Ihmettelen sitä, kuinka välittömästi ja avoimesti tämän päivän oppilaat ja opiskelijat (ja ilmeisesti siis myös opettajat!) suhtautuvat toisiinsa.
Ehkä se tosiaan on nykypäivän kouluissa tapana - en tiedä.

Ja tästä kepeä kunnallispoliittinen kuluttajatoive: pienet koulut! Pienet luokat!
(Isosiskon koulu ja luokka ovat poliittisten säästötoimenpiteiden kohteena ja nykyisellään osa aivan valtavaa kouluyksikköä. Ei hyvä. Ero näihin kahteen pienempään kouluun on suorastaan käsinkosketeltava.)

*

Semmoistakin asiaa olen viime päivinä pohdiskellut kuin lakkorikkuruus.
Että jos tulee lakko ja työläinen menee tekemään niitä töitä joita se tavallisesti tekee, niin sitä pidetään rikkurina. Tai jos ulkomailta tulee tekijöitä tekemään sen hommia, jotka lakon takia jäisivät tekemättä, niin eräänsortin rikkuuruutta on sekin.
Paitsi yhdessä kohden rikkuri on sankari. Eikä se vissiin edes tehnyt niitä töitään kunnolla?