keskiviikko 28. syyskuuta 2011

äititurhaumaa?

Voi hyvät hyttyset, miten aamun blogikierroksellani ihan hermostuin rouva Kepposen erinomaisesta merkinnästä!
Se, mihin takerruin, oli sama asia joka rouvaakin pöyristytti: että kunnon äidin pitää rynnistää täyttä kiitolaukkaa hakemaan jälkikasvunsa pois pahasta päivähoitojärjestelmästä suorinta tietä, kulkematta lähtöruudun kautta.
Jossain määrin hyväksyn oletusarvoisesti sen, että kunnon äiti ei esim. koukkaa pubin kautta ennen päiväkodille ilmiintymistään, mutta jos sievästi tulee kaupan kautta ja asemoi ostoksensa niin, että päällimäisenä kassista pilkistää kurkku, porkkana ja lehtisalaatti, ei pitäisi kenelläkään olla mitään nokankoputtamista.

Ei voi kenellekään lapselle olla hyödyksi se, että äiti riepoo käsivarresta kauppaan ostoksille ja tulee se jokakertainen kina karkki- tai leluhyllyllä ja molemmilla on tuhannen nälkä ja hiki ja lapsella tärkeää asiaa, mitä äiti ei kuule kun sen päässä soi vaan lihamakaronilaatikon resepti (kyllä varmalla tulee siihen jotain muutakin kuin makaronia? mitä?). Ja sitten lapsi saa itkupotkuraivarin ja molemmat ovat vielä hikisempiä ja äiti ostaa lakupatukan ja marmattaa koko ajan ja lihamakaronilaatikosta jää puuttumaan jotain (mutta mitä?) niin että on pakko mennä vielä uudestaankin kauppaan ja ostaa einesmaksalaatikko. (mihin ihmeeseen se makaronilaatikko unohtui?)

Tunnustan ihan heti suoraselkäisesti ja ylpeästi, että niinä aikoina kun lapseni vielä olivat päivähoidon asiakkaita, saatoin jopa käydä kotona laittamassa ruuan aluilleen (huom! terveellinen ruoka!) ennen kun rynnistin päiväkodille.
Useammin kuin kerran saatoin tulla kaupan kautta (huom. ostosten asettelu!)
Eikä tässä vielä kaikki.
Tosi lyhyinä työpäivinä saatoimme hraHakkaraisen kanssa tehdä treffit kaupungille ja istua kahvilassa (huom! ei kuitenkaan pubissa!) siemailemassa lattea (huom! ei olutta!) ja juttelemassa kuten sivistyneet aikuiset.
Eikä edes tässäkään vielä kaikki.
Vein kaksi vanhinta osa-aikalapsiksi päiväkotiin kun Pikkusisko oli vauvana kotona.

Jostain syystä olen alusta asti - siitä huolimatta että vastustan päiväkoteja - luottanut niin suuresti lapsiani hoitaneiden päiväkotien toimintaan ja henkilökuntaan, että olen arvellut heidän kykenevän hoitamaan pikku kullannuppujani sen ylimääräisen vartin joka minulta kuluu joko kaupassa, ruuanlaitossa tai latten siemailussa.

Olen aina vain enemmän sitä mieltä, että aikamme naiseutta leimaa aivan liiallinen epävarmuus.
Olemme epävarmoja mittareista joita vasten peilaamme itseämme, ja käsitämme kaiken jotenkin väärin. "Läsnäoleva äiti" ei tarkoita sitä, että on joka hetki hengittämässä lapsen niskaan, vaan jotain ihan muuta.
Ja on vissi ero siinä onko lapsi keskipisteessä vaiko keskipisteenä.

Kyllä - olen ylinipo, hysteerinen ja kontrolloiva - mutta olen myös tietoinen siitä.
Olen tietoinen myös siitä tosiasiasta että sekä päivähoito- että koulujärjestelmä ovat kohtuullisen toimivia, eikä minun tarvitse ylinipota, hysterisoida ja kontrolloida siellä. Riittää kun teen sitä kotona. Siitä hetkestä, kun olen työntänyt lapsen järjestelmän kynnyksen yli, olen luottanut siihen että järjestelmä tekee parhaansa, ja että lapsi joko ui tai uppoaa.
Ei se siitä vartista miksikään muutu. Eikä äiti-lapsisuhde ole siinä vielä mitenkään katkolla - jos äiti vaikka käykin kaupoilla ihan yksin. Tai - kuten rouva Kepponen - koukkaa kotokautta hakemaan pulkan ennen päiväkodille rynnistämistä: kyllä minäkin mieluummin istuisin pulkassa kotimatkalla kuin taivaltaisin polviin asti yltävässä loskassa. (eli itse asiassa rouva Kepponen pitäisi näillä perusteilla ilman muuta valita vuoden parhaaksi äidiksi.) (minut on useaan otteeseen valittu vuoden hirviöäidiksi, koska pakotan lapseni lajittelemaan sukkia, mutta se ei kuulu tähän kirjoitukseen)

Sitä paitsi, inhoan (ihan oikeasti) ostoksilla käymistä lasten kanssa. Se on hikistä ja hidasta. Varsinkin jos matkassa on Pikkusisko, jonka pitää "ostaa" ruokaa kaikille lemmikeilleen. Joudumme siis normaalien maito-liha-kasvistiskien lisäksi kiertämään sellaiset harvinaisemmat osastot kuin heinäpaalit ja kengurunruoka.

4 kommenttia:

  1. Olen niiiin samaa mieltä!

    Olen myöskin sitä mieltä, että vanhempi voi joskus viettää lomapäivän tai kaksi ilman, että lasten täytyy myös olla kotona. Sitäpaitsi viime kesänä neljän viikon kesälomasta kolmen viikon jälkeen oltiin jo niin täynnä toisiamme sekä hyvässä että pahassa, että kaikista oli mukavaa, kun neljännen viikon lopulla esikoinen pääsi eskariin ja kuopus päiväkotiin. Ja vanhemmat saivat siivota rauhassa. Kyllä oltiin itsekkäitä.

    -terveisin nimimerkki eilen kävin poikkeuksellisesti lapsen kanssa kaupassa, jotta se joskus oppii sielläkin toimimista, mutta toisen jätin kyllä kotiin isänsä kanssa-

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus!

    Mun mielestä tuo epävarmuus tosiaankin leimaa naiseutta ja etenkin äitiyttä. Moni peilaa itseääni muihin tai peräti heidän "kiillotettuihin ulkokuoriinsa" (jotka korostavat hyvät puolet ja kätkevät huonot) saadakseen vertailukohtaa -olenko hyvä? -Olenko edes riittävä äitinä? Sopivia vertailukohtia voi olla oikeasti vaikea löytää, koska erilaiset elämäntyylit ja odotukset vaikuttavat paljon valintoihin.

    Toisaalta odotukset äitiyttä kohtaan ovat muuttuneet paljon. Vaikka lapsuus lyhenee, niin sitä lyhyttä pätkää vaalitaan ja arvostetaan enemmän kuin menneinä vuosikymmeninä. Omassa lapsuudessani 70-luvulla hyvä äiti piti lapsensa ruuassa ja vaatteissa. Ja joskus luki jotain, kun siihen aikaan korostettiin, että lukekaa lapsille :) Nyt äitiys saattaa olla niin kokonaisvaltainen prosessi, että se jyrää alleen kaiken. Valintojen vaikeus ja näkemysten erot alkavat jo synnytyssairaalasta - luomuna vai ei? Lisämaitoa vai ei? Riskinä on, että vanhemmista tulee lastensa valmentajia ja lapsia treenataan aina seuraavaan kehitystasoon, koululuokkaan tai harrasteryhmään.

    Mää kaipaisin maalaisjärkeä ja sitä kokonaisuuden katsomista ja ennenkaikkea avarakatseisuutta :)

    VastaaPoista
  3. Tämä on hyvä kirjoitus,kuin Kepposenkin seinällä.
    Tätä pohtiessa ymmärtää kaikkien näkökantoja, varsinkin,kun ikää on j o itsellä niin,että lapset on jo oikeasti isoja.

    Lähinnäminua rasittaa niin paljon,että veri ei tahdo kiertää päässä-kunmuut ihmiset puuttuvat millään tavalla toisten tapaan elää,olla ja toimia.
    Hoitaa lapsia.
    Hakea jakkupuvussa- tahi nimenomaan olla hakematta jakkkupuvussa,lapsiansa.

    Tämähän tietenkinpätee suurinpaan osaa kansasta,vanhemmista- ja onhan toki sitten se muutaman promillen mätäpaisejoukko,jok antaa lapsensa yhteiskunnan kokonaan kasvatettavaksi, ja pelaa viheriöillä itse golfia.
    (Jaa hieman kärjistettyä..)
    Anyway.

    Kuten kepponenkin kaipaili, niin missä on maalaisjärki?
    Elämässä,koko perheen elämässä kaikki asiat järjestyvät helvetin paljon hienommin,apremmin ja jouhevammin- kun tarhalainen saa ruokaa iltapvällä mahdollisimman nopeasti,kun sieltä tarhasta iltapäivällä palaudutaan.
    koko perheen ilmapiiri on ihan erilainen, kkuin silloin kun joudutaan kiireessä hosumaan,kiskomaan jakkupukua,ruokakassia ja kurahaalaria yhtaikaa.
    Varttitunnin voi käyttää tehokkaamminkin,kuin kiukutellessa kaikkia näitä yhtaiakaa tehokkaammin tapahtuvia asioita.

    Mutta kenen täytyy enää pönkittää omaa äitiyttään liimaamalla lapsi kylkeensä koko ajaksi. Hyvä äiti voi olla muutenkin.

    Minä ainakin olen.

    Ja taas, tässä ei ole päätä eikä häntää- mutta kun aihe on niin laaja ja ajatus lennokas-ettei tähän ilman kahden vkon seminaaria pysty, tämän aiheen käsittelemiseen..

    Aurinkoa, Marika!!!!!!!!!!!!1

    VastaaPoista
  4. Laitoin tämän allaolevan kommentin ystäväni Kepposkan seinälle. Jotenkin todella on alkanut pistää vihaksi tämä naisten toisiaan selkään puukottaminen, mitä tulee hyvään äitiyteen.

    "Pakko kommentoida! :) "Ainoaa oikeaa mielipidettä" asiasta en aio antaa, koska olen Marikan kanssa täysin samaa mieltä, että kuohunta äitiyden ympärillä johtuu vain omasta epävarmuudestamme ja tarpeestamme perustella omat valintamme oikeiksi. Itse ainakin todistelen koko ajan itselleni valintojeni oikeellisuutta, ja en voi kieltää sitä, etteivätkö muiden mielipiteet joskus jopa koskisi kipeästi.

    Teen työtä, jota tehdään 7,5-8 tuntia päivässä, työpäivä alkaa klo 7:45. Työmatkaan menee 30-40 minuuttia. Mies on töissä osan viikosta toisella paikkakunnalla ja lasten vienti ja haku jää minulle. Minulla on ns. kutsumusammatti ja koen sen myös yhteiskunnan kannalta tärkeäksi. Itse rakastan työtäni. Mies on tullut sijoitetuksi toiselle paikkakunnalle vastoin tahtoaan, vaihtoehtona olisi ollut irtisanominen. Minun lapseni ovat päiväkodissa pahimmillaan klo 7:00-16:30. En voi siihen työjärjestelyillä vaikuttaa, koska byrokratian rattaat ovat toimipaikassani raskaat, eikä minulla ole oikeutta osaaikaiseen saati sitten osaPÄIVÄISEEN työhön. On vain huonoja ja huonompia ratkaisuja.

    Kaikesta tästä huolimatta lapsemme vaikuttavat tasapainoisilta, iloisilta, pirteiltä, innostuneilta ja he menevät ihanaan päiväkotiimme enimmäkseen iloisin mielin. Heillä on siellä paljon ystäviä ja naapuruston kaverit ovat samassa paikassa. Joskus käyn jopa kaupassa/ pankissa /apteekissa ilman heitä. Yhdessä olemme muuten niin paljon kuin mahdollista. Emme laahusta ostareissa, emme hypi harrastuksesta toiseen. Teemme yhdessä kodin askareita, ulkoilemme, puuhailemme. Olenko siis huono äiti?

    Voisivatko naiset lopettaa toistensa tuomitsemisen? Elämä on muutoinkin tarpeeksi raskasta!

    Ja ne jotka haluavat hoitaa lapsensa joka ikinen hetki (kyllä minäkin haluaisin, jos vain ehtisin ja jaksaisin olla tämä täydellinen äiti), suhtautuvatko he samalla samalla intohimolla omien vanhempiensa ja isovanhempiensa vanhuusiän hoitoon?"

    Tähän vielä sinulle lisäyksenä, että kirjoituksesi on hyvä, analyyttinen, oivaltava. Se on harvinaista herkkua näinä aikoina, jolloin asiaa käsitellään vain hirveässä affektissa ja syyllisiä etsien.

    VastaaPoista