torstai 29. syyskuuta 2011

ismi-ismi-ismi

Kiitos hyvistä kommenteista! Olen nähtävästi jonkinasteisen itsesensuurin uhri, sillä en pääse kommentoimaan itseäni. Itse asiassa kompuutteri heittää ajatukseni suoraan bittitaivaaseen.
Kjäh-käjh, onneksi olen ovelampi ja copy-pastean tärkeät ajatukseni aina talteen.

*
Maalaisjärki eli suhteellisuudentaju! Sitä saisi löytyä ja roppakaupalla.

Tästä kyynistyneen vanha(hko)n eukon vinkkelistä ollaan amatöörikasvattamisen ihmeellisillä poluilla höykätty ihmeellisestä ja autuaaksi tekevästä ismistä toiseen.
Olen sinnitellyt läpi imetysideologian (Isoveli kieltäytyi imemästä ilman apuvälineitä, Isosisko oli täysi ammattilainen, Pikkusisko ei syntyessään osannut imeä, koska ei osannut myöskään hengittää)
Perhepedin /lapsi omaan huoneeseen (nukahdin kesken yöllisten syöttötuokioiden, nukahdin kesken syöttötuokioiden, ja kun vihdoin sain vauvan kotiin en tosiaankaan halunnut pistään häntä vierestäni mihinkään)
Tutittomuuden (Isoveli ei pystynyt elämään ilman tuttia. Isosisko suostunut koskemaankaan tuttiin. Pikkusisko ei pystynyt ihan konkreettisesti elämään ilman tuttia, hän unohti hengittää)
Kantamisen (ensin kantaminen oli tosi hardcore-hippien touhua, sitten tulivat kantoliinat, ja nykyään babybjörn, jossa minä lapsiani roikotin, on kuulemma itsestään paholaisesta)
Unikoulun (tosisisukkaat lapset pystyvät huutamaan viikkokaupalla, tuntikausia, ilman mitään näkyvää syytä. Ja tosilaiskat äidit ottavat lapsen perhepetiin, vaikka sitten eivät itse nukkuisikaan)
Allergiaruokailut (täydellisestä välttämisestä täydelliseen siedättämiseen)
Vaippaideologioiden (hardcorehippien sideharsovaipat vs. kertakäyttöiset; nykyään on kuulemma kaikenlaisia hienoja kestovaippoja)

Montakin asiaa olen pohtinut tässä säälittävän urani varrella.

Niinkuin vaikka sitä, että miten monesta muusta asiasta yhtään kukaan tietää who:n suosituksia - imetyksestä sen kyllä tietävät kaikki, jotka vauvapalstoilla seikkailevat?

Ja sitten sellaista, että ihan oikeasti - ihan hirmu monet näistä todella suurista vaatimuksista kohdistuvat aikaan, josta lapsella ei missään vaiheessa tule olemaan konkreettisia muistoja?
Laskin joskus huvikseni, että on arviolta tusinan verran tapoja ihan hyväksyttävästi ruokkia vastasyntynyt lapsukainen (täysimetys, äidinmaito pullosta, osittaisimetys, maito+korvike pullosta, korvike pullosta, äidinmaito nenikseen, jonkun toisen äidin maito nenikseen, korvike nenikseen, samat nappiin, ravintoliuos suoneen /nappiin, hörpytys oman äidin maidolla, hörpytys korvikkeella, jnejne...). Jos ruokkimisen tavasta ottaa stressiä, niin kyllä stressata saa - tärkeämpää on se, että vauvelilla on kupu täynnä ja niin turvallinen olo kuin mahdollista.
(huomaatteko, mikä on aikoinaan kolahtanut minuun kovasti? se oli sitä aikaa kun olin hyvin tuore ja äärettömän epävarma omassa äitiydessäni)

Olen kehitellyt tämän epävarman naiseuden oheen myös toisenlaista teoriaa.

Parisuhteet - tiedättehän. Kuuluu olla ääliömäisen rakastunut alussa, sitten tulee tasannetta ja sitten vaan ihan tavallista.
Lapsisuhteessa käy ihan samalla tavalla. Pieneen vauvaihmiseen rakastutaan ihan täysillä ja koko maailma on vain siinä ja kaikki radiosta kuuluvat laulut kertovat justiinsa siitä ja sitten itkettää ilosta ja liikutuksesta ja ikävästä.

Siinä suunnilleen seitsemännen vuoden kohdalla iskee -toivottavasti- suhteellisuudentaju ja pystyy suhtautumaan asioihin edes pikkuisen järkevämmin, yleensä ainakin. (ja sitten tulee se kapinavaihe, jota toivottavasti ei tule parisuhteessa, ja jota emme kummassakaan suhteessa halua ajatellakaan)
Ainoana erona on se, että me suoritamme äitiyttä paljon enemmän kuin parisuhdetta ja kuvittelemme, että jotkut tietyt panostukset lapsisuhteeseen ovat välttämättömiä jonkun määrittelemättömän hyvän tulevaisuuden kannalta. (osa niistä onkin, mutta mitkä - sitä emme tiedä!)
Lapsisuhde noudattaa kuitenkin tätä samaa kaavaa: lapsestakin tulee arkisempi asia.

Jossain vaiheessa - ainakin kun niitä on kolme - tajuaa, että ei voi omaa elämäänsä laittaa hyllylle seuraavaksi pariksikymmeneksi vuodeksi, vaan on ihan oikeasti elettävä tätä arkea, ja silloin alkaa olla hyvinkin suhteellisuudentajuinen melko monen asian suhteen. Jossain vaiheessa nimittäin väistämättä huomaa, että elämä on sarja valintoja: vaihtoehdot ovat joko huonoja, tosihuonoja tai täysin toteuttamiskelvottomia - mutta niiden kanssa on vain pärjättävä.
Niihin aikoihin elämä alkaa olla tosi ihanaa: silloin eletään todeksi rakkautta, ilman että tarvitsee ulkopuolisten vakuutteluja siitä, että tämä rakkaus on todellista ja oikeaa ja minunnäköistäni.
Radiosta tulee siinä vaiheessa enää hyvin vähän sellaisia lauluja, jotka kertovat juuri meistä (paitsi ehkä ipanapan kuningas ei), mutta toisaalta, siinä vaiheessa tietää että on. Lapset ovat ja pysyvät ja niin on hyvä. Ja parisuhde samoin. Kunhan vain muistaa välillä pysähtyä, hengähtää ja todesti nauttia siitä.


**

Olikohan tässä jotain pointtia - en tiedä.

Juttelimme eilen syvällisiä Pikkusiskon kanssa.
PS: "alkaakohan mun elämä joskus uudestaan? Että mä synnyn jonain toisena?"
m: "ei, kyllä sä olet ihan kertakäyttöinen"

3 kommenttia:

  1. Aina sä nauratat mua. Kiitos.
    Kaikki sanomasi on totta, mutta eniten toi lapsi/parisuhde vertaus. Alkuun kaikki on vaan vauvavauvavauva ja sitten asia arkipäiväistyy. Lähes joka päivä, mä muistan onneni lapsista ja hämmästelen niiden ihanuutta. Ja ajoittain ihmettelen miten musta on voinut tulla jotain noin kammottavaa ulos :)

    pinkki

    VastaaPoista
  2. Mä en varmaan ole päässyt vielä pisteeseen, jossa lapset tuntuu arkipäiväisiltä. Mä oon siis varmaan kypsymätön. Mä en oikeasti voi lakata ihailemasta lapsiani. Joka päivä kun haen koululaiset koulusta, pussaan siinä ihan julkisesti (onneksi eivät vielä pistä hanttiin). Tosin omaa elämää en ole laittanut narikkaan missään vaiheessa, kun esikoinen oli tuloillaan (supistuksia oli ja tyttö syntyi seuraavana päivänä), tein töitä. Ja hänen vauva-aikanaankin tein töitä, lapsi oli mukana tai sitten isän hoidossa. Mutta siihen mieheenikin olen lääpällään edelleen, 16 yhteisen vuoden jälkeenkin.

    VastaaPoista
  3. Iina: ei arkipäiväisiä, vaan arkeen kuuluvia. Tuttuja.
    Minulle kun tuo äidiksi tulo oli aika iso ja pääkoppaa sekaava juttu. Oikeastaan vasta nyt, ehkä viimeiset neljä-viisi vuotta olen ollut väleissä itseni kanssa.
    Ihailen ja ihmettelen, olen ylpeä, mutta olen myös hyvin suhteellisuudentajuisen tietoinen siitä, että nämä lapset ovat juuri näin ihmeellisiä vain minun (ja muutaman muun) mielestä. Että ne ihan oikeasti ovat ihan tavallisia lapsia, joilla on tavalliset tarpeet ja vaateet.

    VastaaPoista