kasvun ihmeitä

*huokaus*
Epämääräisellä tavalla vapauttavaa, kun vihdoin päästään arkirutiiniin.
Rasittavaa ja raivostuttavaa tietysti, kun kalenteri salavihkaisesti ja huomaamatta täyttyy kaikenlaisesta säätämistä vaativasta, mutta myös helpottavaa.
Päiviin tulee ryhtiä ja rytmiä, sisältöä.
Sielussa kipinöi vahva usko siihen, että edessäoleva kouluvuosi on hyvä.

Itse kyllä mylleröin lasten kasvun mukanaantuomassa hämmennyksessä, minä en pysy perässä. Kohta ne tulevat ja menevät ilman että minä ehdin muuta kuin vikistä, jos sitäkään.

Kyyditsimme eilen Isoveljeä ja kaveriaan kotiin harrastuskaverin rippijuhlasta.
Missä välissä nämä poikaset ovat muuttuneet, melkein vaihtuneet?
Takapenkiltä varmoja mielipiteitään laukoi  kaksi isoa poikaa, jutut hiukkasen suurempina ja reteämpinä kuin miehet itse.
Minua nauratti ja kuristi, yhtäaikaa.
Ei siitä niin montakaan vuotta ole kun ne painelivat kepakot käsissään ja metrikuolat leuassaan menemään pitkin metsänlaitaa. Nyt ne kertovat kehnoja vitsejä ja nauravat niin että meinaavat tukehtua äänenmurroksiseen hinkunaansa - mokomat beavis-butthead-kumppanukset.

Suloisin muisto näistä epeleistä on suunnilleen kymmenen vuoden takaa, Isoveli on ollut neljän-viiden, ei varmaan juurikaan vanhempi.
Isoveljellä oli meneillään ponnekas ruohonleikkausleikki. Hänellä oli mielikuvitusruohonleikkuri, mielikuvituskuulosuojaimet ja mielikuvitusruohikko hiekkalaatikolla, jota hän kiersi ympäriinsä spiraalimaisesti, trimmaten tomerammin kuin talonmies.
Kaveriaan se otti päähän: joku muu leikki olisi ollut paljon mieluisampi. Kaveri meni ja otti  - ne näkymättömät - kuulosuojat pois Isoveljeltä ("mä vien sun kuulosuojat"), jonka ruohonleikkuu keskeytyi välittömästi raivoisaan protestiin.
Tavallisesti tyynen Isoveljen reaktio säikäytti kaverin, joka hätäpäissään juoksi takaisin Isoveljen luo, ilmoitti että "tässä on nää kuulosuojaimet" ja pisti ne Isoveljen päähän.
Isoveli trimmasi nurmikkonsa valmiiksi, riisui kuulosuojaimet ja kysyi että mitäs leikittäis.

En ehtinyt tokeentua isojen poikien aiheuttamasta hämmennyksestä siiheksi kun päästiin kotiin.
Aloin höösätä iltapalaa kasvavalle nuorisolle.
Isosisko: "no joojoo, älä nyt hössötä, kyllä me osataan"
Johon Isoveli vielä antoi taustatukea: "niin, mikäsua vaivaa, koko kesänä et oo yhtään välittäny mitä me syödään"
Murkkurintama strikes back.
Jee.
Vetäydyin keittiöstä vähin äänin.

*

Lauantain kemut olivat parhaat koskaan.
Mitä voi ihminen muuta sanoa kuin Ystävät!
Toivottavasti vierailla oli yhtä mukavaa kuin meillä.