Viimeistä kertaa ikinä

Tajusin yhtäkkiä, että viimeistä kertaa ikinä vietän perinteistä koulujenaloitus-ruttotautipäivää.

Omituista.
En tiedä, miten asiaan suhtautuisin.
Todella omituista.

Tapasin eilen hyvin pienen ihmisen.
Katselin omaa laumaani ja mietin, että aika totisesti kiitolaukkaa ihmisen ohi.
Kädet muistavat vielä, miten vauvaa pomputetaan. Sielu ei tahdo millään uskoa, että joku noista 
kolmesta olisi joskus ollut jotain muuta kuin mitä ne ovat nyt.
Ihan kuin ne vuodet, kaukaiset ajat, olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle, toisessa ajassa 
ja paikassa.

Outoa.

**

Isoveli meinasi tikahtua nauruunsa, kun hän kertoi, mitä kaverit olivat suunnitelleet viljelevänsä
valinnaisen bilsan tunnilla.
Repikää siitä.
Eivät ole pieniä enää ne, ja vitsitkin ovat melkein hienostuneita. Melkein.
(Vertailun vuoksi, pieni ihminen alkoi nauraa, kun sanoin sille hii ja nostin sitä ilmaan)

rairuohoajat ovat totisesti ohitse.