ne ovat isoja

kyllä en olisi jaksanut herätä. Niin olisi nukuttanut (kuka käski katsoa Montalbanoa, häh?)

Viikonloppuun mahtui taas kerran monenlaista.
Vähän kävin istumassa luennolla, enkä oikein tiedä olenko tyytyväinen vaiko tyytymätön. Olin saanut tutkimustyöhöni peräkaneetiksi hymynaaman. Tietysti kiva juttu, mutta jos se on osuuteni henkilökohtaisesta tutkimusohjauksesta...hmh? En tiedä.

Pikkukissa (5vee ja 7 kg!) on koko syksyn häiriökäyttäytynyt, pitkään olemme sen tohinoita jaksaneet ja lähtölaskua laskeneet. Nyt piti tehdä raskaita päätöksiä.
Vanha kissa päästetään pois, luultavasti hyvin pian.
Sen jälkeen katsotaan tokeneeko nuorempi kissa oikuistaan, vai onko senkin parempi jossain muualla.

*

Me huomasimme että lapset ovat jo ihan oikeasti isoja.
Kissa-asiasta pystyttiin käymään rationaalinen keskustelu.

Ja mikä vielä kummallisempaa: rankan opiskelurupeaman jälkeen sielussani kurmelsi opiskelijafiilis, ja kysyin hraH:lta että lähdetäänkö hetkeksi johonkin istumaan.
Haastoimme ystävät mukaan ja käväisimme hetken aikuisella porukalla iltaa istuksimassa.
Kukaan ei soittanut perään ja kaikki olivat tehneet sen mitä käskettiin, siinä järjestyksessä kuin määräys oli.
Pikkusisko tosin oli toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa ja mennyt nukkumaan kaikki valot päällä.
(Tiedoksi ennen kuin kukaan ehtii soittaa lastensuojeluvalvojalle, niin olimme poissa kaksi tuntia, ja kotona vähän kymmenen jälkeen)

Kysyin aamulla että oliko ollut pelottavaa. Kaikki sanoivat ihan samaa: no höh, ei tietenkään.


Minun päässäni ne ovat viisi, viisi ja kolme.
(viisi on jotenkin valloittava ikä lapsessa! Ja kolme on vähän vaivalloinen)
Minun päässäni yksi pelkää hysteriaan asti pellejä ja kilpikonnia, yksi katoilee irrationaalisesti ja kaikkia niitä täytyy komentaa ja vahtia lakkaamatta.

Oikeasti ne ovat ihan valtavan paljon enemmän, niitä nauratti koko ajatus pelottavista kilpikonnista ("jooko äiti, voidaanko me ottaa meille kilpikonna, jooko") ja enimmäkseen ne tekevät kohtuullisella komentamisella ja hyvin vähäisellä vahtimisella sen mitä on pyydetty.

Minä ajattelin että minun pitäisi tuntea itseni onnellisemmaksi.
Vielä ja enemmän.

5 kommenttia:

  1. Jotenkin itketti taas. Loppukaneetti erityisesti, pitäisi tuntea itsensä onnellisemmaksi.

    Minäkin viikonloppuna havahduin lasten kasvuun. Junnu ja keskimmäinen oli kaksi h yksin kotona eikä soitelleet perään (siis junnu). Eikä ne olleet tappaneet toisiaan.

    Juu, pitäisi tuntea itsensä onnellisemmaksi eikä valittaa niitä joitakin epäkohtia.

    VastaaPoista
  2. Ihan totta. Välillä ihan hätkähtyy kuinka isoja lapset ovat. Pienin (!) kohta täyttää jo 8. Mieli vei jo teinivuosille - apua!

    VastaaPoista
  3. Sennie: ne häivähdykset tulevasta - sellaiset aavistukset siitä, millaisia aikuisia noista joskus on kasvava - ne ovat hämmentäviä.

    P: niinpä.

    VastaaPoista
  4. viisi, viisi ja kolme. Viisi on hyvä ikä, ja ne viisivuotiaan oivallukset ja näkemykset maailmasta on aivan ihania... kolmevuotiaat taas, no ne ON vaivalloisia. Ainakin jos niitä on kaksi. Odotan, odotan, että nää on seitsemän, viisi ja viisi.

    VastaaPoista
  5. Yksis: jotenkin huvittavaa, että mulla muka on viisivuotiaat kaksoset. Oikeastihan kahden vanhimman ikäero on 2v.
    Mutta viisi on niin valloittava ikä!

    VastaaPoista