olen keskiviikkoketutuksessa - onneksi on jo torstai.
Olemme kaikki sinkoilleet viime päivinä paikasta toiseen melkoisella tohinalla, yks tulee toinen menee.
Isoveli tuli eilen illalla kymmenissä treeneistään ja meni suoraan pesulle, pikkukisu tempaisi kehiin kunnon diivaraivarit. Se istui pesuhuoneen suljetun oven takana, huusi ja vaikersi ja hakkasi ovea kaksin tassuin: miten sä voit tulla kotiin etkä kanniskele mua sylissäs ympäriinsä, miten?
Sama juttu tänä aamuna. Pikkukisu eksyi tahallaan kenkäkaappiin ja huuuusi. Ja juoksi pelastajiaan karkuun.
Mokoma diivapelle.
*
Seurasin sivukorvalla alakouluikäisten tohinoita eilen yhdessä työjuttutapahtumassa; olisivatkohan olleet viides- tai kuudesluokkalaisia - en tiedä.
Porukassa oli muutama poika ja jokunen tyttö: tytöt olivat vähän laittautuneet, tukkaa laitettu ja asua valittu. Pojat kouhasivat omiaan, niin kuin nyt tuollaiset vajaat kaksitoistavuotiaat kouhaavat: mussuavat karkkia kaksin tassuin, tönivät ja nuhjaavat, kisaavat ja kikkailevat, pistävät pikkupainiksi aina välillä, vellovat sekavana kovaäänisenä lössinä ympäriinsä.
Tyttöjä kiherrytti.
Ja otti hattuun. Ne eivät huomaa meitä ollenkaan.
Oltiiks me vähän tyhmän näköisiä tuolla leikkipuistossa? kysyi tytöistä se joka kovasti yritti jollekin pojalle säteillä minulle ei koko iltana selvinnyt, kuka pojista oli se.
höh kaikki me näytettiin siellä ihan samalta totesivat pojat lakonisesti ja jatkoivat nuhjaamistaan.
Mä en yhtään osaa tätä juttua, en osaa. Ei vastakaikua pojilta siihenkään, lisää nujuamista vain.
Illan päätteeksi, siinä vaiheessa kun pojat olivat jo menneet, sanoin tytölle tuus nyt tekeen tää juttu, kun mieles kumminkin tekee, koko illan olet tässä pyörinyt. Ja kyllä sä osaat.
Osasihan se. Melkein paremmin kuin ne pojat.
Sanoin sen sille: mitä sä niistä välität, kun sä kerran osaat. Sen kun meet ja teet vaan. Olisit näyttänyt niille.
Sitä nauratti vähän.
Kyllä on vaikeaa tuo nuori rakkaus.
Varsinkin kun vastaosapuoli on ihan kuutamolla.
**
Aamulla fillaroidessa ajattelin että ohi suikahti jotenkin tutun näköinen tyyppi.
Sitten ajattelin että voi ja kauh, se oli varmaan hansvälimäki, nyt viileesti, olen kuuli. pieneen mieleeni ei juolahtanutkaan ettei hansvälimäki fillaroi näillä nurkilla, tietysti se fillaroi; kun kerran omalla silmällä näin.
Seuraavassa risteyksessä se moikkasi ja minä olin että jee hansvälimäki tuntee minut, jee kohta olen kokkikuuluisuus, jee!
Höh ja pöh, se mikään hansvälimäki ollut.
Työn kautta tuttava tyyppi, eikä oikeastaan tarkemmin ajatellen yhtään hansvälimäen näköinen.
Kyllä oli viileetä hetken olla hanssin kaveri.
*
Kesäruokintakriizi.
Keskenkasvuiskasvussa aletaan olla kulminaatiopisteessä. Voiko niille syöttää vaahtomuovia?
Pitäisi tulla täyteen, mutta ei enää kasvaa - kasvu on kääntymässä vertikaalista horisontaaliin.
paitsi yhdellä, jonka pitäisi vielä kasvaa kaikissa ulottuvuuksissa.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti