maanantaihöntyily

Mietin vapunpäivänä, millainen määrä vapaata olisi ihmiselle hyväksi. Millaisen löysäilyn jälkeen on niin rentoutunut, että työhönpaluu tuntuu ihan siedettävältä ajatukselta?

En pystynyt ratkaisemaan, mutta jotenkin yllättäen tämä nimenomainen pitkä viikonloppu oli melkolailla riittävän rentouttava.

Työmatkan varrella alkaa kohta unagi ikebana kawasaki harukami kirsikankukinta. 

Silloin polkeilen osan työmatkasta henkeäsalpaavassa vaaleanpunaisuudessa.

Vapunpäivänä kävin metsäkävelyllä. Takakaarteessa, siellä missä lumi viipyilee pisimpään ja metsä on rauhallisimmillaan, oli kevät jo täydessä vauhdissaan. Linnut huusivat. Riehakkaasti ja riemukkaasti. Vihreän kohinan saattoi melkein kuulla. Pysähdyin vain kuuntelemaan. Vannon että kuulin kuinka silmut puhkesivat hiirenkorville.

Eilen illalla etsin keskeneräistä kirjaani ja ihmettelin, että miten minulla on siitä jotenkin outo olo.

Pistin kirjat vierekkäin ja ajattelin että niitä yhdistää jokin muukin kuin vähän kliseinen kuva. 

En ymmärrä, mikä minua oikein vaivaa: olen jo vuosikausia ollut sitä mieltä, että D.Steelen kirjat ovat paitsi harvinaisen huonoja sekä suorastaan lukukelvottomia ja lisäksi vielä todella kökköjä kirjoja ja siitä huolimatta aina aika ajoin laahaan niitä kotiin kirjastosta.

Sinnittelin kymmenkunta sivua alusta eteenpäin ja totesin että onpa muuten harvinaisen heikko tuotos.

Miksi ihmeessä viitsin lainata niitä, kun jo lähtiessä tiedän etten missään olosuhteissa tule lukemaan sitä loppuun? 

Käsittämätöntä.

Vaihdoin opuksen lennossa kaksoisolentoonsa ja totesin, että vaikka kuinka haluaisin tästä kovasti kehutusta Tuhannesta lahjasta pitää, en oikein sillekään syty.

Se kelluu ainakin vielä vain juuri ja juuri diipadaapa-tason yläpuolella, odotan yhä sen puhkeamista siihen täyteen kukkaansa, joka sillä kuulemma on.