paikka auringossa kuuluu nuorille

*jättiläishuokaus*

Tällä viikolla oli ensin maanantai.
Sitten tuli tiistai ja tiistai ja keskiviikko. Sen jälkeen tuli taas tiistai ja sitten keskiviikko, keskiviikko ja tiistai.
Tänään on vuorossa jälleen keskiviikko.
Olen nääntynyt.
Tämä viikko ei lopu ikinä.

Eikä tilannetta juurikaan helpota huominen (tiistai? keskiviikko? voi kunpa se olisi edes torstai!?), joka näyttäytyy vapaapäivän nimelle verhoutuneelta työpäivältä.

Joskus lähitulevaisuudessa mahdollisesti koittavassa sunnuntaissa sentään häivähtää vapaapäivän mahdollisuus ja aavistus levosta.
Sen jälkeen alkaakin liki kolmen viikon yhtäjaksoinen työrutistus. *jättiläishuokaus*

*

Kyllä olin ylpeä keskenkasvuisestani eilen.

Juhlapuheen jälkeen koko päättöluokkajoukkio nousi antamaan seisovat aplodit juhlapuhujille.
Ja koko juhlan jälkeen käytävässä nähtiin merkillinen ja vellova joukkohalaus.

Kummallista että se minun ihan itsetekemä lapsukaiseni on ihan normaali ja tavallinen nuori, joka suhaa siinä joukossa samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Tekee sydämenkuvan käsistään, juoksee vellovaan joukkohalaukseen ja on vain ihan nuori.
Semmoinen missä elämä virtaa niin että kohisee.

Kotona sen näkee niin erilaisena: niillä pienillä ihmisillä joiden kasvua olen katsonut lähempää tai vähän kauempaakin, on aina vähän räkä poskella, napa näkyvissä tai sukat makkaralla.
Lähinuoret ovat päässäni enemmän lapsia.
Vaikka oikeasti ne ovat jo isoja, teinejä.
Niillä on paikkansa auringossa.





2 kommenttia:

  1. Niin ne kakarat kasvaa.
    Meillä eka lapsenlaps päätti ekan kouluvuotesa äsken. Mihin se aika on menny??

    VastaaPoista