monenmoista ja taru sormuksesta

viimeiset kolme työpäivää ennen kesälomaa!

Pitkään viikonloppuun mahtuu monenmoista

Monenmoinen nro 1:
Shoppailimme tyttöjen kanssa. Isosisko halusi kaverinsa rippijuhliin jotkut älyttömän korkeakantaiset blingbling-kengät, ne olisi pitänyt ostaa jo kevätjuhlien alla, mutta kieltäydyin.
Sinnikkäästi alelaareja penkomalla löysimme kohtuuhintaiset, kiilakorkoiset ja säädyllisennäköiset jalkineet.
Kengät hankittuaan lapsi päätti vaihtaa asunsa toiseen, huokaisin hiljaisen onnenhuokauksen: onneksi hankimme ihan tavallisenväriset jalkineet.
Samalla reissulla iski toiseen lapsukaiseen joku outous, ja se halusi sovittaa mekkoa.
Ensimmäinen sovitettava oli aika ihana, toinen oli täydellinen. Lapsi itsekin ällistyi ja halusi mekon.
Ajattelin että kyllä kannattaa viisaasti valita taistelut, joita käy. Ei ollut taistelua, koska olisin päästänyt sen juhlaan alkuperäissuunnitelman mukaisesti housuissa, se teki itsenäisen valinnan.
Valitettavasti taistelen sen kanssa muista älyttömyyksistä, en vain osaa hellittää.

kun Isosisko oli pieni, se lauloi aina "pienet jususet, pienet jususet, ne lystikkäitä on..."

Monenmoinen nro 2: Aloin taas lukea Onnellisuusprojektia. Mietin, pitäisikö käynnistää oma. On vaikeaa, koska en löydä sopivaa muistikirjaa. Ostin muistikirjan viimeksi loppukeväästä, mutta se on aivan liian vääränmuotoinen miksi edes ostin niin vääränmuotoisen muistikirjan, miksi? Olen kolpannut kaikissa vastaantulevissa paperikaupoissa, mutta en vain löydä Sitä Oikeaa; kyllä on vaivalloista ihmisen elämä.

meidän pitää antaa lapsillemme juuret

Monenmoinen nro 3: Kummityttö pyysi minut alttarille tulevaksi kummiksi <3! Ihana kunniatehtävä, sillä lapsella kun on mistä valita. joskus pienenä se sanoi, että sillä on neljä kummia: on pisin ja paras ja hauskin ja tylsin; arvatkaa mikä minä näistä olin? Jee. Vinkki: HraH on hauskin.

Mietin tarvitsenko uuden klänningin vai voinko mennä vanhassa ja osaisinko kirjoittaa sille oman puheen?

meidän pitää antaa lapsillemme siivet

Taru sormuksesta

Kävimme hankkimassa kummitytölle rippiristin luottokultasepältä. (H; jos luet, niin äitinsä ehdotti sitä kumminkin, vaikka saa myös sulta ristin!)

Kultaseppä tarinoi kaikenmoista ja minä opin, että vanhoista jutuista voi leimojen perusteella päätellä kaikenmoista ja sitä paitsi oivalsin myös että vanhoista jutuista tehdä uusia juttuja ja saman tien sain päähäni ällin. 

Välihuomautus: minulla on sellainen jostain muualta omittu motto, että naisen ei pidä itse hankkia koruja itselleen, paitsi yhden kerran elämässään jotain sellaista mikä on on kaunista ja rohkeaa ja vahvaa. 

Kauan kauan sitten minulle on jätetty jonkinmoiseksi perinnöksi sormus, johon liittyi tarina.

Tarinan mukaan se sormus olisi joko kuulunut sellaiselle parille, joka oli ensimmäinen Sipoon uudessa kirkossa vihitty pari, tai sitten sormus kuului tämän parin pojalle, ja oli hänen ja puolisonsa vihkisormus.

Vihkisormukset oli aikanaan annettu pariskunnan tyttärille, joista toinen jäi ikäneidoksi ja asennutti sormukseen myöhemmin kiven. Tämä Fanny-faster puolestaan oli jättänyt sen seuraavalle sukupolvelle ja jälleen vanhaksi piiaksi jääneelle naiselle, joka oli minun isotätipuoleni Saga.

Sagasta muistan äänen puhelimessa ja sen että oli kovin hienoa kun joku aikuinen ihminen halusi puhua minun kanssani puhelimessa ihan vartavasten, vaikka meillä ei oikeastaan ollut kunnollista yhteistä kieltäkään. Ja sen muistan myös että keräsimme käpyjä ja kävimme ruokkimassa kanoja kanalassa. 

Senkin muistan että heitin hautaan pihasta kerätyn niittykukkakimpun ja se hauta oli hirvittävän kammottavan syvä ja pimeä ja minulla oli valkoinen kutittava neulemekko koska lapsi voi hautajaisissa pitää valkoistakin.

Monta monta vuotta olen ihmetellyt, mitä oikein teen sillä sormuksella. Se on aina ollut vähän liian iso, sen kivi on hajonnut ja jotenkaan se vain ei ole istunut sormeeni. Korulaatikolla kolpatessani olen melkein joka kerta sitä sovitellut ja katsellut ja joka kerta todennut että ei istu vieläkään, ei malliltaan eikä kooltaan. Ja olen vähän sureksinut sitä ja miettinyt, mitä sillä tekisin.

Kultaseppä osasi kertoa että vuosileimojen perusteella tarina ei luultavasti ole totta, tai että se liittyy johonkin toiseen sormukseen, joka on jossain toisaalla.
Ihan sekunnissa päätin, että minähän teetän siitä itselleni kauniin sormuksen ja sillä tavalla - vaikka siitä katoavat leimat ja muut - se kulkee mukanani aina samalla tavalla kuin mummun vanha pieni kahvipannu ja desimitta.
Ihan kohta minulla on jotain mikä on kaunista ja rohkeaa ja aikuista ja siinä on aina mukana Fanny-fasterin ja Sagan muisto.

Kuvat minun ja HraH:n pyöräretkeltä lintutornille