se fiilis kun heräät puhelimensoittoon migreenitokkuraisilta päiväunilta.
lähinnä helvetillisen työviikon jäljiltä.
ei äiti, en halua jutella asiasta.
Et oikein tiedä, särkeekö vielä vai ei.
Etkä oikein tiedä kenen kanssa juttelet.
Ja siellä luurin toisessa päässä on joku hyvin etäisesti työn kautta tuttu, joka jostain syystä halusi juuri nyt soittaa ja lätistä ihan muuten vain siitä, miten hänellä pyyhkii juuri nyt.
Olin iloinen että heräsin.
Olin iloinen että juuri sillä nimenomaisella hetkellä päänsärky tuntui vetävän vähän henkeä ja olo oli melkein siedettävä.
Olin hyvinhyvin hämmentynyt puhelusta, koska...
no, olen tuntenut - tai pikemminkin tiennyt - luurin toisessa päässä olevan ihmisen korkeintaan etäisesti, korkeintaan tuttavatasolla, työn kautta.
Että mitä helkattia?
Mutta kiva että hänellä menee hyvin. kait olin sitten ollut hyvänä kuuntelevana korvana jossain välissä
Ja aika kiva että hän soitteli. Oli bongannut avunpyyntöni yhden työhön liittyvän ryhmän keskustelusta ja halusi vilpittömästi vain jutella. luulin että sitä ryhmää ei edes lue kukaan, mutta sain vastauksen kysymykseeni alle tunnissa ja iltapäivällä tämän oudon puhelun.
Kiva kun on ryhmiä.
Mutta oli se silti vähän outo fiilis.
*
Mukavampaa on kyllä se, että ihan tietoisesti ja ilman päänsärkyä tapaa työn kautta ystäväksi ja tärkeäksi tukiverkoksi muuttuneen ihmisen, semmoisiakin on. <3
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti