meidän piti muuttaa maailma

Eilen tänne verstaalle osui työasioissa lukioaikainen luokkakaveri jorisemaan. Meillä kun ylläpidetään tällaista terapeuttishenkistä jorinapalvelua myös.
Oli mukavaa.
Juoruilimme ystävällismielisesti niistä, joiden nimet saimme päähämme palautettua. Hän muisti eri tyyppejä kuin minä - takapulpetin pojat eivät yleensä tiedä mitä etupulpetin tytöt tekevät, ja päinvastoin.
"Mä luulin että joku meistä olis saanut aikaan jotain. Olis repäissyt. Päätynyt jonnekin Fidzisaarille tai jotain."
Se kolahti.

Eipä ole joukossamme presidenttejä tai eduskuntaan edenneitä. Ei edes kaupunginvaltuustolaisia. Jostakusta on tainnut tulla lääkäri, joku on kuulemma asianajaja. Ei näyttelijöitä, laulajia tai lauluntekijöitä. Suurimmasta osasta ei mitään tietoa.

Älkää käsittäkö väärin.
Olen tyytyväinen elämääni, luultavasti jopa onnellinen elämässäni.
Voittopuolisesti olen sitä mieltä, että en vaihtaisi lapsiani tai hraHakkaraistani mihinkään, enkä enimmäkseen lähettäisi niitä kovin kauas poiskaan.
Mutta silti - mitä tapahtui sille joka joskus olin?
Mitä tapahtui meille kaikille?
Ihmisoikeustaistelijoille, eläinaktivisteille, nobelvoittajille?
Sille että emme koskaan alistu vajoamaan keski-ikäiseen litistyneeseen maailmaan - että saamme aikaan jotain hohdokkaampaa, lisempää, rakastamme vähän enemmän ja syvemmin, elämme hiukan täydemmin?

Vatsaan tuli samanlainen kummallinen olo kuin tästä.

 

meidän piti muuttaa maailma
meistä tuli muurareita
taksikuskeja, suutareita
yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita
meistä tuli lääkäreitä
virkamiehiä, vääpeleitä
ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita

 

Mietin ja muistelen, vähän surenkin meitä kaikkia sataakolmeakymmentä kirkasotsaista. Silloin joskus meillä oli kaikki.

Nyt meillä on tämä Elämä.