mökötystiistai?

En oikein tiedä, kuinka suhtautuisin tulevaan perjantaihin.

Periaatteen tasolla suhtaudun nuivasti kaikkeen fasebuukkimaiseen yhteisöllisyyteen ja siihen että klikkaillaan in ja out joka paikkaan, mutta sitten menin hetkeksi itseeni ja mietin että tämä nyt kuitenkin on sitä paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.
Elämme selvästikin yhteisöllisyyden toista tulemista, ei kai sitä nyt sentään pitäisi nuivistella?
Välittömästi ajauduin siitäkin eksistentiaalikriiziin, että kumpaa mielipuolta nyt oikein asiasta olisin?
Ihan menin sekaisin päästäni.

Sitten ajattelin että mökötän vaikka sitä, että lapsille on luvattu opetusta 190 päivää vuodessa ja minun bussikorttiini on ladattu matkoja 180 päivää, eikä kumpikaan nyt toteudu.
No onhan sekin nyt vähän pikkumaista mököttämistä, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.
Uudestaan menin sekaisin päästäni.

Koska tavoitteeni kumminkin on isona olla kärttyinen vanha ihminen, yritin vielä kerran löytää jotain mökötettävää. Paras mihin pystyin on se, että mökötän sitä, ettei minulla ole mielipiteen puolikastakaan asiasta, ei suuntaan eikä toiseen.
mökötis-möksis vaan.

*

Urheasti menin eilen punttisalille. Inhoanpunttisaleja, inhoan, inhoan, inhoan.
Tänään kokoontuu uima- ja kuviokelluntaseura Polskis ja Plumpsis. Tervetuloa mukaan kaikki innokkaat, minut löytää siitä hätinä uimataitoisten radalta, pää nippanappa vedenpinnan yläpuolella.

Yritin analyyttisesti penkoa mieleni synkkiä syvyyksiä ja yritin ymmärtää, miksi suhtaudun niin nuivasti ryhmäliikuntaan ja punttisaleihin.
Ainakin siksi, että pitkästyn ihan liian pian ja ihan liian syvällisesti.
Jaksan juuri ja juuri pitää jonkinmoista tsemppihenkeä yllä puolisen tuntia, sen jälkeen olen niin lopen kyllästynyt ja pitkästynyt, ettei mitään väliä. Luulisi nyt että punttisalillakin on menoa ja meininkiä: kauniita lihaksikkaita ihmisiä, jynkkämusiikkia ja televiisiokin nurkassa.
Ja pah! Ennemmin istuisin tuijottamassa vaikka maalin kuivumista seinässä.

Uima-altaassa ei ole musiikkia, eikä telkkariakaan: olen jo vartin jälkeen aivan kuoliaaksi tylsistynyt, toisen vartin verran menen silkalla tahdonvoimalla. (ja sillä että ajattelen synkeitä ajatuksia kanssauimareista)
Lenkkeillessä sentään voi vaihdella maisemaa ja reittiä.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että positiivinen asenne on valinta ja että elämä on helpompaa hyväntuulisena, mutta mitä liikuntaan tulee, siinä käyttövoimani on kyllä silkka synkeä raivo. Tai vaihtoehtoisesti marttyriutta hipova itsesääli yhdistettynä masennusahdistusangstiin.

Laitan kaiken toivoni siihen, että noin puolen tunnin liikunta satunnaisesti joskin viikottain riittää torjumaan liian aikaista kuoloa.


*