2017 - puhuttelevia ja tärisyttäviä

Se oli sitten semmoinen vuosi.
Ei hullumpi.
Paljon hienoja kokemuksia.

**

Luin aika paljon kirjoja.
Lukuvuodelle valitettavan tyypillistä tuntui olevan jonkinmoinen keskenjättäminen - listalta puuttuu ihan valtavasti kirjoja, joita luin pitkälle, mutta en loppuun asti.
Muistin uudestaan e-kirjat - fläpällä pitää aina olla vähintään yksi kirja, yöpöydän lukupinossa pari. En juurikaan tee eroa sen välillä, luenko e:nä vai livekirjana.
Luin paljon matkoista ja vaelluksista, luin paljon erilaisia elämäntarinoita, en lukenut juuri lainkaan keittokirjoja.

Puhuttelevia, pohdituttaneita, mieleenpainuneita, suositeltavia:
Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen. <3! Inspiroiva, koskettava. Inhimillinen, ihmisellinen, ihmeellinen, ihmismäinen, aito.

John Ahern: On the road...with kids. One Family's Life-changing Gap Year. Australialainen kaksilapsinen perhe hankkii asuntoauton ja kiertää Eurooppaa vuoden ajan. Isän kasvukertomus vanhemmuudessa, matkakertomus, parisuhdetarina.

Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain. Amerikkalaisen neurokirurgin credo kuolemasta, kuolevaisuudesta, elämästä ja elämisestä. Tämä kirja puhui hyvin yhteen aiemmin lukemani neurokirurgin Marshin muisteluksien kanssa. Kalanithin kieli on kaunista ja herkkää, äänessä on lahjakas, tunnontarkka ja nöyrä ihminen; mitä tarkoittaa, kun muuttuu kuoleman ja kuolevaisuuden hallitsijasta itse kuolevaiseksi. E-kirja.

James Rebanks: Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta. Vuodenkierron mukaan etenevä englantilaisen lammaspaimenen elämäntarina. Kaunis kuvaus sukupolvien ja ikiaikaisen historian jatkumosta, ankarasta ja vaativasta elämäntavasta, josta romantiikka ja leppoisuus ovat kaukana. Kirjoittajan arvostus esi-isien työhön ja elämäntavan tinkimättömyys nousevat esiin läpi kirjan.

Michael Zadoorian: Viimeinen loma. Johnilla on alzheimer, Ellalla terminaalivaiheen syöpä, heillä on asuntoauto ja tienä on route 66. Lempeä rakkaustarina, roadtrip.

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa. Tositapahtumiin perustuva kuin yhdellä hengenvedolla kirjoitettu muistelma. Koskettava, hengästyttävä, vahva.

Rina-Mae Acosta - Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset - kasvatus hollantilaisittain. Hollantiin avioituneiden yhdysvaltalaisen ja brittiläisen kirjoittajien kuvaus hollantilaisesta (pohjoismaisesta) lastenkasvatuksesta. Miksi hollantilaiset lapset ovat niin onnellisia ja vanhemmat niin huolettomia - toisin kuin angloamerikkalaisissa maissa? Haluan muuttaa Hollantiin ja ruveta kasvattamaan lapsia: ole vähemmän ahdistunut ja enemmän pitkä ja ulkoilmahenkinen pyöräilijä. 

Keith Stuart: Poikani Sam. Viitteellisesti tositapahtumiin perustuva kaunis kirja erityisisyydestä. Alexin poika Sam on autistinen, vanhempien avioliitto on venynyt loppusuoralleen, Alexin työpaikka menee alta - onko mitään pelastettavissa. Polku pojan sisäiseen maailmaan löyty Minecraft-pelin kautta - elämä ei olekaan vihollinen, vaan jotain jossa on kelluttava mukana. Koskettava ja herkkä kuvaus isyyden työläydestä. Selkeästi kaunokirjallinen, vaikka jotain yhtymäkohtia todellisuuteen kirjalla onkin. E-kirja

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä. "reality-proosaa". Kirjailija päättää opiskella herrasmieheksi: pukeutua tyylikkäämmin, opetella miekkailua ja muita herraskaisia tapoja. Vuosi onkin itsensä kasvattamisen, itsessään kasvamisen vuosi. Haluan ruveta herrasmieheksi - tai edes ladyksi. Pidän tästä lajityypistä, jossa kirjailija laittaa itsensä likoon. Konstigin esikuvana on arvatenkin A.J. Jacobs, joka on aivan oivallinen realityprosaisti, Konstig kirjoittaa samalla tavalla rennosti ja yhtäaikaa henkilökohtaisesti. Kirja, jonka olisi halunnut jatkuvan ja jatkuvan...

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Surusävyinen, ahdistavakin kertomus jehovantodistajista, perheestä ja salaisuuksista perheen ja yhteisön sisällä. Kaunis, mutta ahdistavasävyinen. Jäin ahdistuneeksi ja valvoin yöni. Pidin kirjasta.


Luin jonkin verran englanniksi; suurista suunnitelmistani huolimatta en saanut luettua mitään ruotsiksi.
Työlistalle 2018: vähintään yksi ruotsinkielinen kirja.
Luen loppuun muutaman 2017 kesken jääneen kirjan, aion lukea muutamia "vuosi sitä-tätä" -kokeilutarinoita (Ekovuosi Manhattanilla, Raamatullinen vuosi noin niin kuin esimerkiksi)
Ja Myrskyluodon Maijat aion myös lukea, pitkästä aikaa.

**

Olen vuosikaudet kärsinyt elokuva-adhd:sta ja ahd:sta. Yhtenä syksyisenä päivänä ystävä pyysi kanssaan elokuviin katsomaan Ikitietä.
Pyyntö oli niin hämmentävä, että suostuin.
Elokuva vei jalat alta, kirjaimellisesti.
En pystynyt edes itkemään, enkä leffan loputtua päässyt penkistä ylös, kun jalat tärisivät niin.
Kavahdin univormupukuista leffateatterin henkilökuntaa käytävässä.

En pystynyt edes kirjoittamaan elokuvasta blogissa.

Kävimme päivänäytöksessä, jouduin jatkamaan melkein suoraan leffasta töihin.
Matkalla töihin tapasin bussissa tuttavan pariskunnan joka oli käynyt katsomassa Tuntemattoman. Hekin olivat tärisevällä tuulella, ja olivat käyneet kantapaikassaan tasaamassa tärinöitään.
Tärisimme puolen bussimatkaa kokemuksiamme.

Koska pystyin katsomaan yhden elokuvan ihan alusta loppuun asti, voisin kuvitella että kykenen siihen uudestaankin.
Aion mennä leffaan myös vuonna 2018.
(tätä edellinen leffa- ja leffateatterikokemukseni taitaa olla vuodelta 2015. En järin katsele leffoja telkkarista, enkä teatterissa senkään vertaa)

**

Teatterissakin olen käynyt enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Kesällä olimme koko perhe Kuuskajaskarin linnakesaarella katsomassa Kolme iloista rosvoa.

Marraskuussa kävimme Isosiskon ja äitini kanssa kotikaupungin peruskorjatussa kaupunginteatterissa katsomassa Stingin Viimeisen laivan ja joulukuussa isommalla porukalla Seitsemän veljestä.

Seitsemän veljestä oli hengästyttävä kokemus. Taas piti vähän täristä ja kerätä sielunvoimia, niin vahva se oli.
Vieläkin värisyttää yhden ainoan repliikin muistelu: kun Simeoni sanoi ja sitten me ryypättiin ja onnistui niihin muutamaan sanaan tuomaan addiktin tuskaisen raastavan häpeä-ilon.
Puhumattakaan koko esityksen päätöskohtauksesta.

Keväälle on jo varattu liput LOTR:iin.

**

Museokortin sain hankittua pitkän henkisen vatkaamisen jälkeen joulukuussa - rva Kepposen inspiroimana.

Kävin 2017 ainakin Ateneumissa. Muutamia muitakin museovisiittejä oheistin Helsingin käynteihini; Valokuvataiteen museossa kävin ihmettelemässä Heikki Willamon Myyttistä matkaa ja  Helsingin taidemuseossa Tove Janssonia.
Käsityöläismuseossa kotikaupungissa kävin jo joulupöytiä ihastelemassa ja joulurauhaa etsimässä.

2018 aion kiertää kotikaupungin kaikki museot ja Kiasmaan aion mennä, kun siellä en ole koskaan aiemmin käynyt.
Ainakin.


Kaupunkilomallamme Korfulla huumannuin Aasialaisen taiteen museosta - sinne tosin ei taida museokortti kelvata.


**

Semmoisia nyt ainakin.
Nuoriso kasvaa kohisten; yksi on jo vähän lähtökuopissaan. Vuoden päästä isänmaa kutsuu sitä.
Toiseltakin viedään lapsilisä tänä keväänä - muutumme yksilapsiseksi perheeksi.
Tai kuten laivaristeilyllä totesimme: emmehän me mikään lapsiperhe enää ole, vaan nuoripari, koska talossa on pelkkää nuorisoa.

kuvituskuva: meripäivän iloja

Kiehtova vuosi tulossa