tiistai - irtoilevaa

 Olen koko syksyn tuijottanut itseäni - tai oikeastaan kaulaani - peilistä aamuin illoin.

Siinä on luomi.

Luomi joka on näyttänyt kasvavan ja vaihtavan väriä.

Melko vauhdikkaastikin vielä kaiken lisäksi.

Tämmöinen vaatimaton suomalainen kuin olen, en kuitenkaan ole näinä hälyisinä aikoina halunnut vaivata jo ennestään ylikuormittunutta terveydenhuoltoa, vaan olen vain urheana tuijottanut kaulaani ja miettinyt että pitääkö tehdä testamentti.

Joskus vähän laiskasti googlasin, löytyisikö jostain joku hoitaja, joka voisi sitä luomea kanssani tuijottaa.
En kumminkaan ole saanut sen enempää asian eteen tehtyä.
en nimittäin mistään hinnasta halua mennä mihinkään lääkärille, joka ehdottaisi jotain luomenpoistoa. minulla on kamalan huonoja kokemuksia kaikenlaisten haavojen paranemisesta, varsinkin jos niihin kuuluu tikkejä

Sitten yhtenä iltana tällä viikolla katsoin taas sitä luomea, ja siitä oli hävinnyt osa.
Noin vain, vips!
Hiukan oli iholla aavistus punoitusta. Ei mitään muuta.

Seuraavana päivänä siitä oli taas hävinnyt osa.

 

Ja sitä seuraavana.
Jäljellä oli enää vähän ylimääräistä ja se alkuperäinen.

Näytin sitä kätilöopiskelijalle niissä toiveissa, että se käskisi minun välittömästi mennä makuulle, laittaa kylmiä kääreitä ja levätä joitakin viikkoja.
Ja pöh, se käski minun rasvata.

Tiistaina saunan jälkeen lähtivät loputkin syksyn mittaan kasvaneet osaset.
Kaulassa on tuttu pieni luomi ja hiukan erivärinen iho sen irronneen kohdalla.

Kummallista.

Minä rupesin miettimään, että josko olenkin syksyn mittaan syönyt epäsiististi jotain suklaatia ja varistellut sitä päälleni ja nyt ahkeran peseytymisen seurauksena se vihdoin lähti pois.
Että ehkä vanhoissa lastenkirjoissa, joissa ahkerasti hinkataan korvia ja kaulaa, on sittenkin jotain perää.

*

adventtilaukalla, postaus päivässä jos hyvin käy