Korkkasin joulukirjakauden, ja aloin lukea Suklaaseuran joulua.
Työläästi etenee, en oikein meinaa jaksaa sitä ihmissuhteissa vatvomista ja vatuloimista, ja ylenpalttista suklaata.
Tykkään kyllä suklaasta, ei siinä mitään, mutta ei sitä nyt jatkuvasti tarvitse syödä rasiakaupalla kaikkein hienoimpia konvehteja.
*
Korkkasin myös joulukoristelukauden ja ripottelin sinne-tänne ajastettuja led-tuikkuja.
Onnistuin ajastelemaan ne sillä tavalla, että tuikkuminen alkaa suunnilleen siihen aikaan, kun tulen töistä kotiin.
*
Jotain on paremmin.
Jotenkin olen enemmän minä.
Tekee mieli kaivella kaikki luovuushommelit pitkästä aikaa esiin ja tehdä jotain. Jotain. Mitä tahansa.
En oikein uskalla kunnolla vielä tuuletella, mutta voisiko fiiliksellä olla jotain tekoa estrogeenin kanssa?
Kävin jo keväällä lääkärillä, mutta en kumminkaan ollut oikein kunnolla vakuuttunut estrogeenin tarpeesta, vaikka siihen lähdinkin hakemaan apua.
Ja hyvä olikin etten ollut, kun oli kansainvälinen tai kansallinen laastarihätätilanne.
Tein ensimmäisen haparoivan aloitusyrityksen vasta elokuussa, mutta ehdin testata laastareita vain pari viikkoa kun ne jo vanhenivat rasiaansa, ja toimitusvaikeudet jatkuivat.
Hain heti uuden rasiallisen kun niitä taas (syyskuun lopulla) sai, mutta en aloittanut niitä vieläkään, vaan rupesin kiinnittämään enemmän huomiota oloihini. Kirjasin muistiin öitä ja päiviä.
En aaltoile, liplatan. Olin tukala. En ole oikeastaan varsinaisesti hikoillut, en semmoisella punoittava naama-läpimärät kainalot -tyylillä, mutta on vaan hirvee hiki. Tukaluus. Kahvinjälkeishiki, muskarinjälkeishiki, liplatuskuumuus.
Ja alakuloinen ja ahdistunut tämän tästä. (tunnetaan päiväkirjassani nimellä A+A)
Kävin öisin vessassa (ja jäähtymässä) kolme tai neljä tai viisi kertaa. Mutta kun en ole hikoillut itseäni läpimäräksi, olen ajatellut että meillä on vain hyvä lämmin peitto.
Aloitin lokakuun loppupuolella teippailun uudestaan.
Nyt, noin kuukauden käyttökokemuksella:
Unet ovat parantuneet.
Hirmuinen muskarinjälkeishiki (ja kahvinjälkeishiki) on tasaantunut (en ole tajunnut, ettei sillä tavalla kuulu tai tarvitse hikoilla. Olen vain ajatellut, että hikoilen kun kerran pompin, tai juon kahvia) (sama on tapahtunut kauppakeskushikoilulle; tiedättehän, kun menee kauppaan alkaa hikoilla takissaan ihan älyttömästi) (tai hikoilu on väärä sana, muutun tukalaksi)
En ole öisin niin kuuma (tai siis tukala). Käyn vessassa ehkä kerran tai enintään kahdesti. Ja peitto on oikein mukava ja sopivan lämpöinen.
En ehkä palele niin paljoa. (kunpa tämä muuttuisi vielä paremmaksi, paleleminen on kamalaa!) (melkein kamalampaa kuin se tukaluus)
Ja jotenkin on keveä olo. (tosin tällä hetkellä ei ole elämässä tai ilmassa mitään erityisen huolestuttavaa, niin en tiedä, ovatko ystäväni A+A tasaantuneet, vai voinko oikeasti paremmin)
*
Kirjoitan blogia lykätäkseni vääjäämätöntä.
Pitää alkaa valmistautua kiipeilykisoihin (!!!)
Kaikkeen ne lapset ovat minut onnistuneet ylipuhumaan.
Tämä syksy on ollut todella huono liikuntasyksy ja erityisen huono kiipeilysyksy. Olemme siskon kanssa vuorotellen sairaina tai töissä. Nyt pitäisi mennä seinälle taas vaikka kuinka pitkän tauon jälkeen, ja muka kisaamaan.
Personal trainerini tuli pitkästä aikaa meille saunakyläilemään, mutta epäilen että hänen tarkoituksenaan on vain varmistaa etten vahingossa unohda kisaa. Olen kyllä yrittänyt koko ajan väittää, että minulla on erityisen tärkeä Elma-kissaa koskeva ravitsemuspalaveri koko päivän juuri tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti