eilinen työpäivä meni ihan puhinaksi: UPM päätti yhtäkkiä olla sitä mieltä, että minun pitäisi kotona (lomalla!!) lueskella sähköposteja "siltä varalta että tulee joku kiireellinen asia" "edes muutaman kerran"
Olen ponnekkaasti vastustanut, ja vastustan edelleen, töiden viemistä kotiin.
Työnkuvani ei todellakaan ole senkaltainen, että minun pitäisi olla joka hetki tavoitettavissa.
Yritin vedota siihen, etten ole palomies. Ja siihen että vaikka jotain kiireellistä olisikin, se ei voi olla niin kiireellistä. Ja jos luen postin vaikka torstaina, on tiistain kiireellinen joka tapauksessa menetetty. Ja siihen, etten aio joka päivä tsekata postejani.
Sanoin, että jos on tarvetta, tulen mieluummin verstaalle kuin vietän vapaata: lupasin tulla töihin jos kerran niin paljon töitä on (ei ole, ainakaan minulla).
Verenpaine nousee vieläkin - pannahinen! Jos jotkut muut (UPM ja Uusi Työntekijä) aikovat lueskella sähköpostejaan vielä jouluaattonakin, ei se varmaankaan tarkoita sitä, että minunkin pitäisi. Eihän?
Eihän esimies voi ihan oikeasti velvoittaa sellaiseen? Eihän?
Olen niin kiltti, että jos nyt rupean moiseen rumbaan, tarkistelen sähköposteja joka päivä ja monta kertaa päivässä - ja se jos mikä pilaa vapaat kokonaan. Varsinkin kun olen nimenomaan odottanut sitä, että saan hetkeksi heittää työasiat kokonaan mielestäni.
Ennen kuin huomaankaan tsekkailen postejani kaikkina iltoina ja öisin jos (=kun) satun heräämään - ja kohta olen aivan pääsemättömissä obsessiostani.
Kiireisinä aikoina sähköpostilaatikkoni paukkuu ehkä parikymmentä kertaa päivässä; viikonlopun jäljiltä voi olla kolmisenkymmentä postia - muutamia aivan poikkeusaikoja lukuunottamatta. Tänään olen vastaanottanut työpostiini kai kuusi viestiä, joista yhden lähetin itse itselleni (suosikkiblogilinkkejä; kopio myös privasähköpostiin), kolme tuli UPM:lta (hyvää joulua; hyvin tehty työ x; voisitko selvittää asian y), yksi uudelta työntekijältä (voisitko selvittää asian z) ja yksi oli joulutervehdys (vähän yliblingblong). Kiireellistä, vai mitä- varsinkin kun kummankin selvitettävän asian kohdalla mahdollinen vahinko on jo ehtinyt tapahtua, ja jäljellä on enää jälkipyykki. Kiireellistä, totta tosiaan.
Aargh.
Ilmeisesti joku saldovapaissani nyt nävertää UPM:ää, ja yritän ihan kaikin voimin olla ottamatta stressiä siitä, ettei joku toinen koe pystyvänsä viettämään vapaita.
Olen ihan varmasti tehnyt kaikki ylitunnit, jotka nyt aion pitää pois.
Mutta vähempikin kyllä vie ilon alkavista vapaista - ja ennen kaikkea tekee epävarmaksi. En vieläkään ole saanut kunnon vastausta siihen, ovatko vapaatoiveeni ok.
Aargh.
Kiireellistä - juupajuu. Jos olisi oikeasti kiireellistä, niin kirjoittaisinko työnarinoita keskellä työpäivää? Ruma sana!
ahkerana ja kahvikonserttia
olen ollut niin niin ahkera.
Lauantaina hääräsin keittiössä tuulispäänä.
Ne laatikot jotka aion jouluksi nykertää, ovat nyt pakastimessa. (epäilen ettei perunalaatikko onnistunut tänäkään vuonna).
Ne piparit jotka aion jouluksi leipoa, on leivottu. Kauhukolmikko piti huolta kilon kökkäreestä ostotaikinaa, minä taistelin tieni läpi murotaikinatyyppisen ratkaisun - sen kaulitseminen oli vähän vaivalloisempaa, mutta maku sitäkin parempi.
Sunnuntaina lamaannuin, koska keittiö oli kaaoksessa, ja joka puolella oli piparilaatikoita, laatikoita ilman pipareita ja piirakoita.
Piirakoita, koska meidät oli kutsuttu kahvikonserttiin musisoimaan. Kahvikonserttiin osallistujat haastettiin myös piirakkakilpailuun (sarjat suolainen ja makea). Isot osallistuivat kumpainenkin omalla tuotoksellaan makeiden piirakoiden sarjaan: Isoveli ätömakealla Snickerspiiraalla ja Isosisko mukavan rahkaisella Susupiirakalla. (Isosisko voitti, vaikka hänen omasta mielestään piirakka oli kategoriaa yök-en-syö; Isoveli oli huumaantunut omasta tuotoksestaan, eikä ollut yhtään pahoillaan vaikka ei voittanutkaan. Pakastin piirakanjämät, koska pelkkä tuoksu oli niin sokerinen että vatsa oli kääntyä ympäri)
Perheorkesterimme osallistui lähinnä ulkomusiikillisten avujen turvin myös varsinaiseen kahvikonsertin ohjelmistoon. Osallistumisen edellytyksenä oli, että soitettavaa instrumenttia oli saanut harjoitella alle vuoden. Pikkusiskon viulusoolo hyväksyttiin ilman muuta; me muut komppasimme toisessa säkeistössä kazoolla, munniharpulla, kukkopillillä ja tulitikkuaskilla - unohtamatta soittorasiaa. (konsertissa kuultiin myös piano-, kitara-, hanuri- ja bassosoolot, okariinotulkinta, viuluversio sekä lukuisia rumpuesityksiä) (säälin ystävien naapureita!)
Mukava iltapäivä!
Tänään jatkoin verstaalla ahkerana olemista: olen imuroinut, tuulettanut kynnysmatot, mopannut lattiat ja yrittänyt opetella sen kirotun hankalan ohjelman käyttöä, koska sitä on nyt pakko opetella, koska meitä ylemmät tahot ovat tehneet typeriä muutoksia käytäntöihinsä.
Suututtaa, koska ohjelma tuli keväällä kovalla kiireellä käyttöön, siihen lisätään koko ajan jotain uusia juttuja, sitä ei ole kokonaan käännetty, se on hidas - eikä kukaan kerro, mitä sen kanssa oikeastaan pitäisi tehdä. Jostain kaukaa tulee ohjeita: "nykyään asia x tehdään itsenäisesti tämän ohjelman kautta" - mut kunenosaa.
*
Ai niin, valmistuin perjantaina.
Olen nykyään ...no - antaa olla. Kaikkea ei tarvitse kertoa, mutta sanottakoon että uusin tietotaitoni on herättänyt lähipiirissä melkoista huvittuneisuutta.
Kiva, että muilla on mukavaa.
Itse tietysti liitän uusimman nimikkeeni ylpeänä edellisten jatkoksi - on loistokasta olla ammattilainen.
Lauantaina hääräsin keittiössä tuulispäänä.
Ne laatikot jotka aion jouluksi nykertää, ovat nyt pakastimessa. (epäilen ettei perunalaatikko onnistunut tänäkään vuonna).
Ne piparit jotka aion jouluksi leipoa, on leivottu. Kauhukolmikko piti huolta kilon kökkäreestä ostotaikinaa, minä taistelin tieni läpi murotaikinatyyppisen ratkaisun - sen kaulitseminen oli vähän vaivalloisempaa, mutta maku sitäkin parempi.
Sunnuntaina lamaannuin, koska keittiö oli kaaoksessa, ja joka puolella oli piparilaatikoita, laatikoita ilman pipareita ja piirakoita.
Piirakoita, koska meidät oli kutsuttu kahvikonserttiin musisoimaan. Kahvikonserttiin osallistujat haastettiin myös piirakkakilpailuun (sarjat suolainen ja makea). Isot osallistuivat kumpainenkin omalla tuotoksellaan makeiden piirakoiden sarjaan: Isoveli ätömakealla Snickerspiiraalla ja Isosisko mukavan rahkaisella Susupiirakalla. (Isosisko voitti, vaikka hänen omasta mielestään piirakka oli kategoriaa yök-en-syö; Isoveli oli huumaantunut omasta tuotoksestaan, eikä ollut yhtään pahoillaan vaikka ei voittanutkaan. Pakastin piirakanjämät, koska pelkkä tuoksu oli niin sokerinen että vatsa oli kääntyä ympäri)
Perheorkesterimme osallistui lähinnä ulkomusiikillisten avujen turvin myös varsinaiseen kahvikonsertin ohjelmistoon. Osallistumisen edellytyksenä oli, että soitettavaa instrumenttia oli saanut harjoitella alle vuoden. Pikkusiskon viulusoolo hyväksyttiin ilman muuta; me muut komppasimme toisessa säkeistössä kazoolla, munniharpulla, kukkopillillä ja tulitikkuaskilla - unohtamatta soittorasiaa. (konsertissa kuultiin myös piano-, kitara-, hanuri- ja bassosoolot, okariinotulkinta, viuluversio sekä lukuisia rumpuesityksiä) (säälin ystävien naapureita!)
Mukava iltapäivä!
Tänään jatkoin verstaalla ahkerana olemista: olen imuroinut, tuulettanut kynnysmatot, mopannut lattiat ja yrittänyt opetella sen kirotun hankalan ohjelman käyttöä, koska sitä on nyt pakko opetella, koska meitä ylemmät tahot ovat tehneet typeriä muutoksia käytäntöihinsä.
Suututtaa, koska ohjelma tuli keväällä kovalla kiireellä käyttöön, siihen lisätään koko ajan jotain uusia juttuja, sitä ei ole kokonaan käännetty, se on hidas - eikä kukaan kerro, mitä sen kanssa oikeastaan pitäisi tehdä. Jostain kaukaa tulee ohjeita: "nykyään asia x tehdään itsenäisesti tämän ohjelman kautta" - mut kunenosaa.
*
Ai niin, valmistuin perjantaina.
Olen nykyään ...no - antaa olla. Kaikkea ei tarvitse kertoa, mutta sanottakoon että uusin tietotaitoni on herättänyt lähipiirissä melkoista huvittuneisuutta.
Kiva, että muilla on mukavaa.
Itse tietysti liitän uusimman nimikkeeni ylpeänä edellisten jatkoksi - on loistokasta olla ammattilainen.
sydän meinaa särkyä
toiset joulujuhlat vietetty.
Isoveljen joulujuhlista näin - ja koin hyvin omakohtaisesti - vanhempainyhdistyksen glögi- ja piparibuffetin ja arpajaiset.
Varsinaisesta ohjelmasta näin rehtorin puheen ja sen kuinka vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja ojensi rehtorille lämpöiset sukat. Ja sitten näin taas glögiä ja pipareita ja satayksi lasta.
Osallisuuteni Isosiskon joulujuhlaan rajoittui siihen, kun roudasin kansallispuvun koululle esitystä varten. Isosiskon koulussa juhla on vain lapsille.
*
Muutamaa tuntia ennen vanhempainyhdistyksen buffetointia sain viestin. Buffetin mehuvastaava ei voinut hankkia mehua.
Ei edes kuitteja vastaan. Käytettävissä ei ole edes sitä paria euroa, jonka mehukanisteri lähikaupassa maksaa.
Perheessä on kolme lasta ja joulu lähestymässä.
On päiviä, jolloin sydän meinaa särkyä.
Sisässä kiehuu ja kuohuu: miten on mahdollista ettei tietotekniikan ja pätkätöiden aikakautena ei pätkätyöläisen palkkoja saada tilille?
Siitähän tässäkin on kyse, pienen ihmisen kyykyttämisestä. Alalle tyypillinen pätkätyösuhde poikki vähän ennen joulua, rahat jäihin, uusi työsuhde alkuun vuodenvaihteen jälkeen. Rahaa ei tule työnantajalta kun tehtyjen töiden paperi seisoo jollain pöydällä, eikä kassasta kun palkkatodistus puuttuu.
Näitä äitejä on ympärilläni paljon.
Eihän joulu tavaramäärästä kiinni ole. Ja joulun laatikotkin ovat täyttävää vähäväkisten ruokaa. Mutta jos kodossa ei ole rahaa edes sen parin euron vertaa että saisi ostettua ne lantut. Tahi porkkanat.
Jos tukiverkostot ovat muualla.
Eivät ne minunkaan osa-aikatyöni tuloni suuria ole. Yhdessä hraHakkaraisen kanssa kellumme juuri ja juuri keskitulojen tuntumassa.
Mutta me voimme pitää perhekokouksen, ottaa esiin aanelosen ja kirjata siihen: jouluherkut ja joulunaposteltavat.
Listassa lukee jo cronfleiks, risimuro, kuivatuja mansikoita, pähkinöitä, manteleita, appelsiineja, suklaata, savuporoa...
Tietysti tarjosin apuani.
Isoveljen joulujuhlista näin - ja koin hyvin omakohtaisesti - vanhempainyhdistyksen glögi- ja piparibuffetin ja arpajaiset.
Varsinaisesta ohjelmasta näin rehtorin puheen ja sen kuinka vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja ojensi rehtorille lämpöiset sukat. Ja sitten näin taas glögiä ja pipareita ja satayksi lasta.
Osallisuuteni Isosiskon joulujuhlaan rajoittui siihen, kun roudasin kansallispuvun koululle esitystä varten. Isosiskon koulussa juhla on vain lapsille.
*
Muutamaa tuntia ennen vanhempainyhdistyksen buffetointia sain viestin. Buffetin mehuvastaava ei voinut hankkia mehua.
Ei edes kuitteja vastaan. Käytettävissä ei ole edes sitä paria euroa, jonka mehukanisteri lähikaupassa maksaa.
Perheessä on kolme lasta ja joulu lähestymässä.
On päiviä, jolloin sydän meinaa särkyä.
Sisässä kiehuu ja kuohuu: miten on mahdollista ettei tietotekniikan ja pätkätöiden aikakautena ei pätkätyöläisen palkkoja saada tilille?
Siitähän tässäkin on kyse, pienen ihmisen kyykyttämisestä. Alalle tyypillinen pätkätyösuhde poikki vähän ennen joulua, rahat jäihin, uusi työsuhde alkuun vuodenvaihteen jälkeen. Rahaa ei tule työnantajalta kun tehtyjen töiden paperi seisoo jollain pöydällä, eikä kassasta kun palkkatodistus puuttuu.
Näitä äitejä on ympärilläni paljon.
Eihän joulu tavaramäärästä kiinni ole. Ja joulun laatikotkin ovat täyttävää vähäväkisten ruokaa. Mutta jos kodossa ei ole rahaa edes sen parin euron vertaa että saisi ostettua ne lantut. Tahi porkkanat.
Jos tukiverkostot ovat muualla.
Eivät ne minunkaan osa-aikatyöni tuloni suuria ole. Yhdessä hraHakkaraisen kanssa kellumme juuri ja juuri keskitulojen tuntumassa.
Mutta me voimme pitää perhekokouksen, ottaa esiin aanelosen ja kirjata siihen: jouluherkut ja joulunaposteltavat.
Listassa lukee jo cronfleiks, risimuro, kuivatuja mansikoita, pähkinöitä, manteleita, appelsiineja, suklaata, savuporoa...
Tietysti tarjosin apuani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)